Päivä oli karmea, tätä mietti Meiju Kontiosaari. Kuten oikeastaan muutkin päivät. Työpäivä oli venynyt varsin pitkään, kun piti tehdä tilaukset loppuun ja käsitellä muutamia ongelmallisia tapauksia.
Porraskäytävällä, juurikin Meijun oven edessä makasi jotain valtavaa ja suurta. Se oli hyvin harmaa ja kiiltäväpintainen, jolla oli jalkojen sijasta räpylämäiset evät, pieniä surkastuneita suppilovahveroita muistuttavat korvat ja koiramainen pää. Ei riittänyt, että oven edessä makasi merileijona. Eikä mikään pehmolelu, vaan täysin hengittävä, silmiään kiinni pitävä olento.
Olikin niin tyypillistä tuuriani, Meiju huokaisi.
”Hei, päästä minut asuntooni. Minulla on jäätelö sulamassa!” Meiju ravisti kauppakassiaan. Siellä tonkka juuri haettua jäätelöä odotti viikonlopun kruunaamista. Meiju koetti tökkiä isoa möhkälettä liikkumaan.
Merileijona käänsi päätään ja katsoi surullisesti Meijua. Tätä olentoa ei kiinnostanut sellaiset puheet alkuunkaan.
Mikään ei estänyt kuitenkaan Meijua yrittämästä. Vaikkakin tämä raivoaminen varmasti kuuluisi pitkälle, tähän aikaan illasta tässä taloyhtiössä monet oli juuri mennyt iltavuoroon. Naapuritkin oli tehtaalla parasta aikaa varmaan valmistautumassa iltavuoroon ja naapurin happamin, eläkkeeltä töihin houkuteltu mummo oli houkuteltu takaisin sairaalaan paikkaamaan pitkiä sairaslomia.
”Tiedätkö, minä tahtoisin vain mennä asuntooni, laittaa suoratoiston päälle ja vain syödä jäätelöäni. Siinä kaikki.” Meiju selitti merileijonalle.
Hautaustoimistolla oli kiireelliset päivät. Viimeisin onnettomuus vei monta osallista ja kun samasta kaupungista lähti monta yhtä aikaa, paikalliselle hautausurakoinnille se vaati paljon järjestelyjä. Se pisti rahan äänellä kuitenkin.
Päässäni pyöri tuon tuosta työnantajani hokema: mitä nopeammin kolikot kassaan kilahtaa, sitä tyylikkäämmin lepoon vilahtaa. En jaksanut enää nauraa moiselle aikoihin, Meiju mietti. Minullakin oli laskut ja vatsa siinä sivussa tyydytettävänä.
Ja nyt juuri kun olin menossa ansaitulle lepoon, tämä pahuksen merileijona, kaikista maailman olennoista ja otuksista oli laittanut itsensä parkkiin asuntoni oven eteen. Eikä minua kiinnostanut tässä vaiheessa elämää ja päivää se, että maailmassa oli tällaisia eläimiä. Mutta nyt yksi merileijona oli tullut oikein luokseni aiheuttamaan harmia.
”Mitä minä sinulle olen tehnyt, kun kerran et ovesta päästä?” Meiju ravisti jälleen kauppakassia. Siellä kilisi muutakin kuin pahvinen tonkka jäätelöä, mutta ne oli varattu iltaa varten.
”Katso nyt. Mitä minulla on täällä.” Meiju otti vaaleanvihreän jäätelöpurkin kassista. Se tuntui vielä kylmältä kättä vasten ja se pitäisi pian saada pakastimeen. ”Tässä on pistaasia. Tiedätkö miten kallista se nykypäivänä? Katso sitä!”
Meiju tökkäsi jäätelöpurkilla merileijonaa päähän. Tästä merileijona ei liiemmin ilahtunut.
”Yäp, yäp, yäp!” merileijona päästi suoraa huutoa pienen sarjan.
Meiju perääntyi taaksepäin. Hän ei odottanut noin kovaa ääntä, hänen katsoen hetken aikaa ympärilleen. Kukaan ei kuitenkaan tullut porraskäytävään katsomaan tätä järjetöntä tilannetta. Hän tahtoi vain päästä asuntoonsa ja syödä jäätelöä. Se oli Meijun mielestä oikea murhe. Sillä jokaisella piti olla oikeus taukoon ja lepoon, tehdä sitä mitä halusi.
”Olen tehnyt pitkiä päiviä”, Meiju kyykistyi ja piteli kauppakassistaan kiinni. Väsymys näkyi kasvoilla. ”Tiedätkö millaista on, kun pitää tilata kukkia, esitellä arkkuja ja neuvotella kiventoimittajan kanssa yksityiskohdista? Varsinkin kun se tampio oli kirjoittanut kiven saajan nimenkin väärin. Tiedätkö millaista raivohuutoa omaiset antoivat meille siitä?”
Merileijona oli vain hiljaa, kuuntelematta juurikaan. Oikeastaan siitä ei ollut varmuutta kiinnostiko merileijonaa kuunnella tätä.
”Joten jos minä tahdon mennä syömään jäätelöä asuntooni työviikon päätteeksi, niin se ei todellakaan ole liikoja pyydetty keneltäkään.”
Meiju yritti nousta, mutta merileijona päästi jälleen huutonsa.
”Yäp, yäp, yäp!”
Meiju piti käsiä korvillaan. Tuo huuto oli aivan järkyttävän kova. Miten ihmeessä jotkut malttoivat kuunnella tällaista meteliä työkseen?
”ÄÄP ÄÄP VAAN ITSELLESI!” Meiju huusi täyttä kurkkua.
Viimein hän perääntyi niin kauan aikaa, kunnes seinä tuli vastaan. Hän asettui istumaan hitaasti lattialle ja päästi mitä tuskaisamman huokaisun, mitä vain voisi pieneltä ihmiseltä päästä.
”Olen niin loppu. Kaikki on niin uuvuttavaa.” Meiju vaikeroi lattialla. ”Kaikki se ravaaminen, soittelut ja mitä jää käteen? Verottaja, laskut ja muu eläminen vie siitä vähästä kaiken. Ja eikä tässä vielä kaikki, kun vielä tuli sakkoakin.”
Merileijona nosti huultaan, paljastaen hampaat ja tuhahti ilmaa ulos.
”Niin, sakkoa! Ajoin niin kovaa firman autolla, jotta ehdin hakemaan kukkia. Mutta se poliisi oli kyttäämässä, tiedätkö nekin? Pamahti sellaiset päiväsakot, että joudun varmaan syömään lopun kuukauden kaurapuuroa jotta edes nahka pysyy näiden luiden päällä. Katso nyt minua, kai minullakin on oikeus nauttia sohvalla maatessani edes yhden kerran jäätelöä?” Meiju venytti hieman poskeaan ja näytti kuihtunutta olemustaan.
Merileijona vain oli jälleen hiljaa.
Meiju huokaisi. ”Et sinä taida tietää mitään maailman murheista? Olet mikäkin eläin, joka vain makaa päivät pitkät, syö mitä syöt ja teet joitain perustarpeitasi. Mitä ne ikinä ovatkaan sinulla.” Mitä tarkalleen merileijonat tekivät yleisellä tasolla, siitä Meijulla ei ollut aavistustakaan. Ne oli jäänyt lähinnä etäisiksi olennoiksi kaukaisten merien rannalla.
Se, että merileijona oli juuri päätynyt kaikista maailman paikoista Meijun oven eteen, oli raastava ongelma. Tuo ovi erotti muun maailman huolet ja murheet siitä turvallisesta poukamasta, missä Meiju tahtoi olla.
Meiju huokaisi ja katsoi ympärilleen.
”Osaan kai minäkin sitten maata tässä. Ollaan sitten pahuksen merileijona, jos maailma tahtoo ruoskia kunnolla lisää selkääni. Kai siellä vielä jokin paljas kohta on, kiitos vanhalle kotikasvatukselle.”
Meiju heittäytyi selälleen, aiheuttaen ostoksillaan kolisevan äänen. Meiju huokaisi syvään ja katsoi kattoa. Vanha loisteputki näytti siltä, että se koetti houkutella kiinteistönhoitajaa paikalle kärpäsen lailla. Ainoa mitä se houkutteli, oli tyhjän katseeni, tätä Meiju mietti.
Hengiteltyään syvään Meiju oli vain hiljaa. Taloyhtiö oli hiljainen yhtä lailla. Se oli omalla tapaa surullista. Ketään ei kiinnostanut se, että täällä käytävällä huudeltiin ja pidettiin pieni kertaus elämästä. Tällaistako tämä elämä loppujen lopuksi oli?
Joillakin oli asunto jossakin kaukomailla, minulla oli asunnon ja itseni välillä merileijonan kokoinen este. Meiju katsoi hetken päästä merileijonaa.
”Etkö voisi mitenkään väistää sen vertaa, että pääsisin asuntoon?” Meiju kysyi.
Tähän merileijona vastasi vain pienellä eleellä. Tämä laittoi räpylän kuononsa eteen kuin olisi koettanut piilotella. Meiju päästi huokaisun, joka tyhjensi keuhkot täysin.
Pieni kiukku ja nälkä painivat yhtä aikaa sisällä. Eikä hänellä ollut muuta syötävää kuin se pistaasipähkinöillä maustettu jäätelöpurkki ja juotavaksi siideriä. Tähänkö elämäni oli tullut, Meiju mietti hetken aikaa.
Viimein pienet asiat elämän osalta voitti. Meiju otti purkin kauppakassista, avasi sen ja haisteli. Koska hänellä ei ollut lusikkaa, hän koetti purkinkannen reunalla kaapia edes vähän jäätelöä suuhunsa. Tässä hän makasi ja söi jäätelöä selällään, kuin kaikkensa antanut ihmisraunio. Vieressä lepäsi sentään merileijona, mutta se oli vain yksi ongelma muiden joukossa.
Kieltämättä tämä oli tilanne, mitä oli vaikea selittää, Meiju mietti ja söi hiljaa jäätelöä. Jos soittaisin tästä jollekin, mitä selittäisin? En pääse asuntoon viemään jäätelöäni, sillä makaan oven edessä merileijonan kanssa. Saisin varmaan hullun paperit, Meiju mietti.
”Taidan tarvita lomaa, enkö vain?” Meiju kysyi merileijonalta. ”Vai mitä sanot, sinä vähäisin ongelmistani?”
Hetki meni ja merileijona nosti päätään, nytkyttäen päätään nopeasti edestakaisin.
”Taidan tulkita tuon nyökkäykseksi”, Meiju sanoi. Niin hän jatkoi jäätelön syöntiä hiljaa. Hitaasti jäätelö katosi Meijun vatsaan. Se helpotti kummasti oloa, ja Meiju pääsi paremmin istumaan. Hänellä oli selkä seinää vasten ja vastakkaisella puolella makasi edelleen tuo merileijona.
”Taidan olla hieman kateellinen sinulle”, Meiju sanoi. ”Sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin makaat päivät pitkät, syöt jotain ja välillä kaasuttelet. Eikö vain? Sinun kohdalla luonto teki oikein ovelan tempun, kun päätti muovata sinusta yksinkertaisen olennon. Vain me ihmiset olemme keksineet omia rajoitteita ja ongelmia itsellemme. Ajattele vaikkapa veroja, niitä sinun tai muiden eläinten ei tarvitse maksaa. Tai sitten laskut palveluista joita emme välttämättä tarvitse. Sinun pitäisi olla onnellinen verrattuna minuun, kun saat vain olla olemassa. Jopa minunkin rahoja on ehkä päättynyt sinulle, vaikka et ole yhtään pyytänyt mitään. Siis tajuatko sinä miten onnellinen sinun pitäisi olla, verrattuna minuun?”
Merileijona näytti kieltä.
Meiju pudisti päätään ja tunsi itsensä loppujen lopuksi pieneksi hölmöksi. Missä kohti olin päättänyt tehdä elämästäni monimutkaisen kaikella tällä keksityllä ongelmalla? Montako ongelmaa olisin välttänyt jos olisin vain makoillut paikoillani, liikauttamatta evääni ollenkaan? Meijun päässä pyöri monta ristiriitaista ajatusta elämänsä osalta.
Kaikkeen tuohon riitti se, että merileijona esti häntä viemästä jäätelöä asuntoon.
”Ollaan sitten tässä, maailman tappiin asti.” Meiju otti paremman asennon ja otti siideritölkin käteen. Voisi kai sen viikonlopun aloittaa tässäkin. Eipä ainakaan ovi kulu tai avain. Eikä tarvitse riisua.
”Yäp, yäp, yäp!” merileijona ilmoitti.
”Pienet sille.” Meiju nosti tölkkiään avattuaan sen. Tästä sitten lähdettiin. Jonkin aikaa tässä menisikin aikaa. Siideriä maisteltiin ja sen omenanvivahteista, purevaa makua otettiin vastaan. Meiju päätti vain istua paikoillaan ja katseli tuota merileijonaa, joka oli asettunut makuulle takaisin.
Olisinpa merileijona, Meiju mietti. Sitten voisin maata tässä päivät pitkät. Tai sitten menisin rannalle, jonnekin merelle.
”Ehkä menen merelle ja menen makoilemaan kivien päälle.” Meiju mietti. Hän sulki silmänsä ja keskittyi hengittämään.
Hiljalleen haaveilu rantalomasta ja vaahtoavista mereistä vaihtui tärisevään ääneen. Unen vähäiset rippeet rapisi hilseilevän maalin tapaan pois mielestä, kun puhelin tärisi lattiaa vasten. Se oli laukun pohjalla ja tärinä otti hyvän resonanssin tölkeistä.
Otettuaan puhelimen käteen ja katsottuaan muistutuksen uudesta jaksosta sairaalasarjasta, hän muisti hetken päästä olevansa käytävällä. Kauanko olin tässä ollut tyhjän jäätelötölkin ja vajaan siideritölkin kanssa? Ja ilta ei ollut pitkällä.
Katse osui asunnon ovelle. Siellä ei maannut yhtään mitään oven edessä. Merileijonan piti olla tuossa kohti, ainakin se jäi siihen autuaasti onnellisena lepäilemään ja estämään pääsyäni ovelle. Nyt pääsisin ovelle ja asuntooni jatkamaan sitä mitä tahdoin aiemmin tehdä.
Mutta halusinko tehdä niin, Meiju mietti katsoen ovea. Tuolla oli sohva, rauha ja lepo, kuten muinakin päivinä ja viikonloppuisin. Ovi erotti minut töistä, paineista ja huolista. Mutta oli tuollakin oven takana huolet. Laskut, verot, keittiö jossa oli varmaan viikon astiat sokeritoukkineen ja likapyykin Mount Everestiä tuskin kukaan tahtoisi ajatella. Oikeastaan tuo asunto oli aivan hirveä, mutta vain ovi erotti totuuden pois.
Meiju nousi hitaasti ja vaivanloisesti seisomaan. Kylmällä ja kovalla istuminen sekä makoilu ei tehnyt ainakaan hyvää alkuun. Hetken ajateltuaan ja katsottuaan ympärilleen hän ei nähnyt merileijonaa missään. Miten niin iso voisi liikkua äänettömästi pois?
Hetken pohdittuaan Meiju päätti palata takaisin ulko-ovelle. Työpaikka ei ainakaan kutsunut nyt ja asunto jaksaisi odottaa.
Oli aika lähteä etsimään oma sisäinen leijona, sen löytäisi rannalta.
Vähäisimmät ongelmat oli hyvä jättää taakse nyt.
Vastaa