Ykkönen

1.

Tein vaikean päätöksen viimein. Olin katsonut aikani ja tarpeeksi taistelukenttää. Kun olin laittanut sotilaita liikkeelle aiemmin, todistin jonkin aikaa uhkaavia tilanteita joka puolella tuota taistelukenttää. Näin kaikkialla potentiaalisia uhkia linjani murtumiselle. Mutta minulla ei ollut aikaa ajatella. Tässä piti olla nopea ja tehdä tärkein päätös mahdollisimman nopeasti.

Annoin sotilaalle hyökkäyskäskyn siirtyä eteenpäin uhkaamaan ratsua. Olin tyytyväinen tähän siirtoon ja se toi uhkaa.

”Shakki”, mustalla ratsastava lähettiläs siirtyi uhkaamaan heti kuningasta. Jotenkin vaalea ja kaikista arvokkain pelinappula oli avautunut esiin huomaamatta.

Kirosin hiljalleen tuuriani. Miksi en ajatellut tätä loppuun. Nyt en voisi syödä ratsua ja avata linjoja. Siksi minun täytyi tehdä ainoa laillinen siirto ja siirtää kuningas yhden ruudun verran turvaan.

”Shakki ja matti”, kuningatar liukui paikalle lähetin suojelemana. Eikä minulla ollut enää tuon avain lauseen jälkeen mitään mahdollisuutta pelastaa tilannetta.

Puristin suuni viivaksi. Tämä oli vain peliä, mutta se oli vain jotenkin mukaansa tempaisevaa. Lopulta tein vain viimeiseksi liikkeeksi maailman armeliaimman päätöksen. Kun olin kaatanut kuninkaani teatterimaisesti, ojensi kättä vastapuolen pelaaja. ”Hyvä peli.” Kun kättelimme vastustajani kanssa, sain merkitä jälleen omakohtaisen epäonnistumisen niin kiinnostavassa pelissä kuin shakki.

”Lähdit murtamaan vain linjojasi liian ajoissa”, vastapuoli antoi vinkiksi ja nollasi kilpailuun tarkoitetun kellon.

”Niin taisin tehdä.” Olin jo jonkin aikaa ollut tässä pienessä shakkikerhossa. Se oli idyllinen, rauhaisa ja tee oli varsin erinomaista.

Silti en osannut vieläkään kaikkea niin hyvin. Olihan se selvää, että jos joku täysin tuntematon ja uusi pelaaja tulisi tänne, saattaisin voittaa hänet ongelmitta. Mutta olin jumittunut jotenkin tähän keskitasolle, kuten kanssapelaajat oli ilmaissut asian.

Kun siivosin shakkinappuloita pois, katselin mietteliäänä kuningastani. Se oli kaatunut pienen, typerän virheeni takia. Olin pitkään varma, että Lontoon Systeemi olisi auttanut minua tässä, kun päätin kokeilla soveltaa sitä. Se oli toiminut ainakin erinomaisesti muita, vähemmän kokeneita pelaajia kohtaan.

”Ensi kerralla koeta olla aggressiivinen.” Vastapuoli oikaisi hieman huiviaan ja oli aikeissa tehdä lähtöä. ”Voisin heittää sinulle pari linkkiä, jossa näkyy muutama varsin hyvä vinkki Systeemiin.”

”Kiitos.” Näytin peukaloa. Tänään varmasti katselisin enemmän videoita, kun suolainen häviön maku tuntui suussa. Tässä oli sentään laihana lohtuna se, etten ollut missään liigassa tai kilpailussa taistelemassa rahapalkinnoista. Olisin varmasti köyhempi ellen olisi osa-aikaisessa työssä.

Siitä tulikin mieleen. Minun täytyisi käydä siivoamassa ja tarkistamassa jääkaappi asunnollani enne kuin lähtisin töihin.

”Kokeillaanko viikon kuluttua uusi peli?” vastapuoli pakkasi laukkuaan. Minun ikäinen nuorimies oli täyttänyt laukkunsa kaikilla japaniteemaisilla koristeilla, mitä oli tullut vastaan. Olin joskus antanut yhden noista koristeista jonka olin saanut jostakin arpajaispalkintona.

”Katsotaan vaan. Saan tarkemman työvuorolistan tänään, niin eiköhän me osata sopia.”

Siivottuani ja juteltuani aikani palasin yksinäiseen asuntoon. Se oli pieni ja riitti hyvin minun elämäntavalle. Eihän siellä asunut kuin minä ja hamsterini Nirppu. Eikä asunnosta puuttunut elämän ääntä, kun olin paikalla. Kun annoin kannettavasta tietokoneesta kuulua opasvideoita shakista, tiskasin samalla ruoanvalmistukseen sopivia välineitä ajatuksella. Pidin mielelläni paikat kunnossa ja mallikelpoisina. Siitä tuli jonkinlaista mielenrauhaa kun todistin yksinkertaisen järjestyksen pienessä asunnossa. Jos tällaisessa tilassa pääsisi kaaos valtaan, olisin hetken päästä ihan täysin hukassa. Oli onneksi myös pieniä toivon pilkahduksia arjessa, mitkä auttoi pitämään minut läsnä tässä ja tulevassakin.

Mieltäni lämmitti suuresti aikaisemmin käyty keskustelu kumppanini kanssa. Hän oli opiskelemassa toisaalla ja niin kaukana, että voisin puhua suhteemme olevan vakiintunut etäsuhteeksi. Onneksi se ei haittaa, kun oli kärsivällisyyttä sellaiseen. Kaikki oli kiinni yhteisistä pelisäännöistä ja säännöllisistä kohtaamisista sekä viestinnästä. Ehkä puoli vuotta vielä, ja sitten me saisimme olla jälleen yhdessä.

Olin juuri pakkaamassa eväitä laukkuun, kun puhelimeni antoi merkkiä viestistä. Enkä varsinaisesti yllättynyt siitä että kuka laittoi viestiä. Se oli pomo, joka kysyi minua tulemaan aiemmin töihin. Yksi työntekijä oli joutunut lähtemään aiemmin pois töistä ja pomo kaipaisi tuuraajaa. Se tietäisi minulle pari tuntia pidempää päivää. Tavallaan minun olisi tehnyt mieli kieltäytyä. Mutta kaipasin rahaa. Ehkä sijoittaisin rahaa hieman shakkikurssiin ja menisin opettelemaan enemmän sitä kautta pelaamista.

Vastasin myöntävästi. Pääsisin nopeammin töihin. Sitä paitsi, osa-aikaista työtä tekevällä ihmisellä oli enemmän kuin aikaa. Tuskin muutama lisätunti ja siivun verran paksumpi tilipäivä pahentaisi elämääni.

”Heippa, Nirppu!” tarkistin vielä hamsterin ruoan ja vesipullon. Kun olin katsellut kullanruskean hamsterin myllertävän omien askareiden parissa, pystyin hyvillä mielin lähtemään töihin.

Työmatka oli kuitenkin pitkä, mutta onneksi paikallisliikenne mahdollisti osittain hyvän liikkumisen. Olin töissä pienellä huoltoasemalla, Raja-asema. Joka oli keksinyt sen nimen, oli varmasti universumin vitsikkäin tyyppi. Se oli kyllä maailman tylsin huoltoasema. Se oli aavistuksen verran päätien varresta ja juuri helposti unohdettava paikka. Se oli hieman kulmikas ja tylsän värinen, mutta isot ikkunat ja sisustus tarjosi jotain silmänruokaa. Palkka oli kelvollista, mutta vaikeinta tässä huoltoasemassa oli pitää päänsä järjissä. Eikä se johtunut asiakkaista, koska niitä ei ollut paljoa. Muutamia vakioasiakkaita kävi tankkaamassa, joskus iltaisin kävi muutama vakioasiakas ottamassa väkevämpää ja harvoin saattoi ohikulkija eksyä ottamaan munkin tai lähes tuoreen salaatin.

Kaikista vaikeinta oli pysyä tässä muuttumattomassa paikassa ja ajassa järjissä. Olin varma että pystyin laskemaan ja arvioimaan ajankulua päivittäisten tapahtumien avulla. Ehdin pariin kertaan siivoamaan muutamat harvat pöydät, siivoamaan kerran wc-tilat ja tarkistamaan myyntivitriinien tarjonnan. Kaikki oli hyvin mallikkaassa kunnossa. Niin mallikkaassa kuin vain pystyisin pitämään. Silti mieleni harhaili tiskin takana jonnekin kauemmaksi.

Jos voisin, pelaisin ennemmin shakkia. Siinä oli jotain ajatonta ja mystistä viehätystä. Mieleeni tuli ensimmäisenä vahvat mielikuvat siitä kuinka viisaat ja elämää nähneet, ehkä filosofiset herrat ja rouvat koittivat haastaa toistensa armeijat järkien mittelössä. Kun olin nähnyt ensimmäistä kertaa isäni pelaavan shakkia naapurin kanssa, siitä tuli lähtemätön mielikuva järkevien miesten pelistä. Vielä kun olisin oppinut voittamaan mestareista vaikeimman eli isäni. Muistan jonkun sanoneen kerran että jos voittaa shakkia opettaneen isän, olisi valmis shakissa. Tunsin olevani jotenkin keskeneräinen monella alueella. Sellaisia oli osa-aikainen työ ja vieläkin tarkkuutta vaativat harrasteet. Ehkä koetin täyttää jollakin onnistumisella sitä sisälläni olevaa aukkoa.

Joskus katselin kateellisena Nirppua. Se hamsteri oli maailman onnellisin ja huolettomin eläjä. Hän oli onnellinen saatuaan ruokaa, juomaa, vähän seuraa ja pahimmat stressit voi purkaa juoksupyörään. Sen pienen vipeltäjän elämää oli hauskaa seurata. Jos voisin elää samalla tapaa kuin Nirppu ja saisin pelata shakkia välillä, olisin varmasti onnellinen.

Tosin saisinko kumppanini mukaan siihen?

Sitä ajatustyötä en ehtinyt viemään pidemmälle. Huoltoaseman puolelle kannettu vanha kaappikello iski yhdeksän kertaa. Säikähdin tästä pahimman kerran. En säikähtänyt sitä kellonlyöntiä. Minun olisi pitänyt olla jo laittamassa paikkoja kiinni.

Tai muuten myöhästyn.

2.

Niin tyypillistä tuuriani. Myöhästyin silti.

Kun olin kiirehtinyt huoltoaseman pihalle ja vilkutin, näin paikallisliikenteen ison auton näyttävän kiitokseksi vain perävalot. Olin kyllä kiukkuinen itselleni. Ehkä olisin kaivannut ne pari tuntia lepoa sohvalla. Aamulla oli sentään shakkikerhossa pari intensiivistä ottelua aikaa vastaan, kävin kaupassa ja siivosinkin ennen kuin tulin pari tuntia pidempään iltavuoroon.

”Saatana!” kirosin ääneen. Enkä vaivautunut torumaan itseäni. Jos se oli kerran pyhässä kirjassa sanottu, olisiko se maailman isoin rike sanoa se ääneen?

Olin juuri kaivamassa puhelinta taskussa, kun huomasin valot. Sivutieltä tuli hitaasti musta pakettiauto. Se oli hyvin vanha malliltaan. Se oli niin ällistyttävä näky, että laskin puhelimen alas. Noin vanha auto kuuluisi varmaan jo museoon. Mutta enemmän kiinnitin huomiota sen outoon mustaan väriin kuin se olisi elävä.

Kun auto pysähtyi kohdalleni, ehdin lukemaan auton sivussa olevan tekstin. Se oli joku Mennyt ja Tuleva. Alla olevaa pientä tekstiä en ehtinyt lukemaan, kun kuski avasi sivuikkunan. Katsoin hetken aikaa silmälaseja, jotka näyttivät olevan pyöreät kuin hopeareunaiset kolikot. Mustapukuinen herra oli kuin hautajaissaattueesta revitty.

”Hyvää iltaa”, herra toivotti.

”Iltaa?” lähinnä kysyin.

”Myöhästyitkö kuljetuksesta?” herra kysyi.

Osoitin kädelläni suuntaan, missä ei enää näkynyt kuljetuksen osalta toivoa. ”Ennen ei ole käynyt näin.”

Herra taputti vanhan auton ohjauspyörää. ”Sellaista sattuu. Moni asia ehtii menemään elämässä ohitse, mutta jotkut tulevat liiankin nopeasti.”

En tiedä olinko tuon tarkoitus lohduttaa, mutta se ei auttanut ollenkaan. Olin aikeissa kokeilla onnea ja soittaa kaverille, kun kuski rykäisi.

”Oletko minnepäin matkalla?” herra kysyi.

”Keskustaan.”

”Hmm. Se tekisi hieman mutkaa minulle. Mutta se ei haittaa. Onhan kuutamo kaunis.”

Hämmennyin kahdesta asiasta. Ensinnäkin sitä että kuu oli tosiaan upea, pyöreänä ja hehkuvana kuin jokin valtava avaruuden kolikko. Se näkyi niin selkeästi että isoimmat kraaterit oli helppo laskea. Mutta enemmän yllätyin siitä, että saisin kyydin.

”Minulla ei ole käteistä.” Päätin kertoa heti. En voisi maksaa matkaa ja olin varma että tässä vanhassa museoautossa ei ollut mitään lähimaksuominaisuutta.

Käsi nousi pystyyn. ”En vaadi mitään. Riittää kun on juttu seuraa minulle ja Anulle.”

”Kuka on Anu?”

Kuin merkistä, kuljettajan syliin tuli valtavakorvainen ja mustuutta mustempi koira. Säpsähdin sitä niin että olin hypähtää paikoiltani. Odotin että peto kävisi kimppuun ja tulisi ikkunan kautta esiin. Mutta yhtään hampaita ei näytetty eikä mitään murinaa kuulunut. Tämä tuntui odottavan vastustani.

En pelännyt koiria. En ainakaan pieniä. Mutta tuo oli jo jonkin pedon kokoinen möhkäle. Mietin jonkin aikaa.

”Miten on?” herra kysyi.

”Ihan hetki.” Päätin varalta laittaa viestiä yhdelle kaverille. Kerroin nousseeni autoon ja laitoin kuvauksen autosta. Kuvaa en rohjennut ottaa, mutta taatusti tämä vanhan ajan moottorisoitu vaunu antaisi jotakin hyötyä ongelmatilanteessa.

Enkä arvannut, että autossa olisi niin tilavaa istua. Eikä auto haissutkaan pahalle mitä odotin. Tämä tuoksui vanhalta, mutta kurkistettuani taakse olin nähneeni ruumisarkun. Säpsähdin suuresti sitä, mutta näin sen olevan täynnä kirjoja. Samalla näin lattialla laatikoita sekä lisää kirjoja.

”Teetkö sinä muuttokuormaa?” päätin kysyä.

Anu-koira päätti asettua istumaan minun ja kuskin väliin. Hetken aikaa oli helppo ajatella koiran olevan jonkinlainen vartija.

”Niin voisi sanoa”, herra vastasi. Hän vaikutti keskittyvän ajamiseen. ”Muutan ihmisten elämää.”

”Ajamalla autoa?”

Tähän kuski hykersi äänellä, joka tuntui kaikuvan autonmoottorin murinan ylitse. ”Ei sellaista.” Hän asetti silmälasinsa paremmin ja vilkaisi sivupeilistä taakseen. ”Pikemminkin tarjoan keinoja ajatella ja nähdä maailman toisin.”

”Ahaa. Eli olet filosofi?”

”Voisin olla sitäkin. Tarkalleen ottaen pidän antikvaarista myyntiä, pääasiallisena kuriositeetteina vanhat kirjat.”

Rypistin otsaani, mutta annoin katseeni harhailla eteenpäin. Minua ei niin paljon kiinnostanut kirjat. Olin koettanut monet kerrat aloittaa lukemisen harrastuksena. Kirjasto tarjoaisi hyvän paikan lukemiselle ja lainailulle, mutta jotenkin sellainen väsähtää heti alkuun. Ehkä viisi minuuttia jaksan antaa aikaa lukemiselle ja saisin siitä viikoksi yliannostusta. Mukavampi oli vain katsoa ohjelmia, kuunnella keskusteluja ja musiikkiakin. Siksi olin luopunut lähes kaikista kirjoista ja se oli hyvä asia. Vähemmän pohdittavaa jos piti muuttoa miettiä.

”Ehkäpä saisit ideoita kirjoista shakkiin.” Kauppias pohti hetken päästä.

Hiljaisen hetken päästä käänsin katseeni koiran ohitse herraan. ”Mistä tiedät että pelaan shakkia?” En muistaakseni kertaakaan kertonut tämän lyhyen matkan aikana harrastuksesta.

Mies hykersi. ”Me kauppiaat osataan nähdä mitä joku voi kaivata, jo pelkästään syvälle silmiin katsomisella.” Kauppias kääntyi katsomaan minuun ja silmälasien takana oleva katse tuntui porautuvan sieluuni asti. Se oli niin syvällinen ja sisuksiani kouriva. ”Mutta tarkalleen ottaen päättelin noista pinsseistä. Tuo yksi pinssi kuvastaa Lontoon Systeemiä, toinen kuvastaa Ranskalaista Puolustusta ja kolmas taitaa olla Caro-Kannin puolustus?”

Otin laukun syliin ja katsoin pinssejä. Nämäkin joskus löysin kirpputorilta. Koska ne oli myynnissä halvalla, en voinut vastustaa kiusausta mainostaa harrastuksestani. Kirjoja keräileväksi ja myyväksi herraksi ainakin tämä tunsi shakkialan termit.

”Joo, olen pelaillut sitä jonkin aikaa.” Se oli helppo myöntää.

”Eikä pidä häpeillä.” Kauppiaan katse oli palannut tielle ja hän keskittyi ohjaamaan. ”Shakki on hieno harrastus aivoille. Loistavaa päättelytaitoa vaativa laji.”

”Ja samalla myös haastava.” Päätin myöntää. ”Varsinkin kun olen jumissa.”

”Oletko jämähtänyt kehityksessä sille tasolle missä olet?”

”Niin sen voisi sanoa.”

”Sitä voisi pitää kriisinä. Kun vastustajat on joko liian helppoja tai liian vaikeita.”

Kauppias puhui juuri kuin tuntisi minut. Olin hetken aikaa hiljaa. En pystynyt vastamaan mitään, mutta ehkä hiljaisuuteni paljasti minun ongelmani. Huokaisin vain antautuvasti ja käänsin katseeni kohti ikkunaa. Annoin hämärässä olevien maisemien lipua. En saanut niistä tuttua ja turvallista rentoutumista. Jokin maisemissa oli väärin. Olin niin monta kertaa kulkenut näiden maisemien ohitse ajan saatossa että voisin sokeana osoittaa jokaisen paikan ja talon yksityiskohtineen. Näin ne samat maisemat, mutta ne näyttivät vääriltä. Esimerkiksi tuo kohta, missä piti olla hoidettu koivujen rivistöä, siinä oli peltoa. Joku istui vanhalla koristeeksi jätetyllä maitolaiturilla vanhojen tonkkien kanssa.

Olin varmasti väsynyt, kun näin omia. Oliko työvuoro niin paha? Ehkä oli parempi silitellä koiraa. Se ei ainakaan ollut mitään unta, kun siirsi käden silittämään sileätä turkkia. Se oli todellista ja oikeata. Samalla pidin katseeni laiskasti edessäpäin ja katsoin tummaa tietä.

”Olisi kyllä mukava päästä eteenpäin siitä pulmasta.” Kohautin olkiani. ”Mutta pitäisi varmaan hävitä vielä useammin jotta muistaa virheet.”

Kauppias taputti hieman ohjauspyörää, siirtäen taputtamaan vanhaa radiota. Siitä kuului hetken aikaa epävireistä, huilumaista musiikkia. Säikähdin sitä niin että säpsähdin. ”Tai sitten voit opetella lukemalla muiden virheet ja saavutukset.”

”Mitä tarkoitat?”

”Voittajat kirjoittavat historiata, niin on väitetty. Mutta joskus hekään ei aina ollut oikeassa. Moni terveempikin on päätynyt aikanaan roviolle tai tuomituksi oltuaan oikeassa. Kuten eräs viisas mietti aikoinaan, että jos kuolleita käsitteli, heistä voi siirtyä pahaa henkeä hoidettaviin. Siksi hän mietti teoriata käsienpesusta.”

Kuuntelin hieman hölmistyneenä. Mitä tämä kauppias oikeastaan tarkoitti.

”Minulla saattaisi olla jotakin. Avaa tuo edessäsi oleva hansikaslokero.” Kauppias osoitti eteeni.

Edessäni oli tosiaan vanha ja kulunut hansikaslokero. Se näytti juuri sellaiselta että sieltä voisi hypähtää jokin pommi silmille ja räjäyttää minut palasiksi. Mutta tekisikö kuski itselleen saman tempun? Kun koira tönäisi minua kuonollaan ja rohkaisi, avasin hansikaslokeron. Se narisi hieman.

Se lokero näytti syvemmältä kuin mitä oli. Mutta isomman ihmetyksen minulle aiheutti se että miksi se oli ainoa kirja siellä, kun takana oli täysi kuorma kirjoja. Otin vanhan kirjan esiin. Se oli nahkainen ja se oli sidottu nyörillä ympäri.

”Onko tämä museosta revitty?” päätin kysyä ja pyöritin kirjaa käsissäni. Takakannessa ei ainakaan ollut mitään mainintaa tekijästä. Sivutkin näyttivät olevan punaisen ja kellertävän välimaastossa.

”Ei suinkaan.” Kauppias pudisti päätään. ”Tuo kirja löytyi eräästä kuolinpesästä, erään shakkiharrastajan ja pitkän linjan neron. Siinä on hänen päiväkirjamerkintöjä, itse tehtyjä shakkipulmia ja tarkkoja merkintöjä erilaisten pelien kulusta. Monet on hyvin voitokkaita.”

Pitkän linjan neron kirja kuulosti tosiaan siltä, mitä kaipasin hetkeeni. Silti jouduin myöntämään yhden asian ja olin aikeissa laittaa kirjan takaisin paikoilleen. ”Minulla ei ole rahaa nyt.”

Kauppias pyyhkäisi kädellä ilmaa. ”Voisin antaa sinulle tämän kirjan. Ihan omaa hyvyyttäni.” Herra kallisti päätään. ”Jos kerran pidät siitä. Sitä paitsi sillä ei ole paljoa myyntiarvoa minun kuvioissani.” Hän katsoi mietteliäästi minua lasiensa ylitse. ”Mielestäni on tärkeämpää että oikea löytö kohtaa sitä tarvitsevan.”

”Tuota noin. Kiitos.”

”Tosin. Minulla on yksi ehto. Ihan pikkuruinen.”

Arvasin tämän! Tässä oli jokin konna haudattuna, vai miten ne jokin vanha sanonta meni.

Mielestäni tämän täytyi olla jokin vitsi. Kirjakauppias antaisi vanhan kirjan pois. Katselin tuota vanhaa opasta uteliaana. Se oli vanha kuin mikä. Mutta kauppiaan puheissa oli omalla tapaa järkeä. Kai kokenut kauppias tietäisi mikä oli itselleen tärkeämpää. ”Ja mikä ehto on?”

”Et käytä oppeja muuhun kuin vain shakinpelaamisen, etkä yritä muuttaa muuta oppien avulla.”

Otin kirjan käteeni ja katsoin sen kansia. Pidin sitä jotenkin erikoisena katsoa tummanruskeata, nahkaista kirjaa. Se oli suljettu nyörillä kuin sen olisi tarkoitettu pysyvän kiinni. Tällaisia kirjoja näki enemmän sellaisia peleissä ja elokuvissa, missä tapeltiin velhoja vastaan tai yritettiin kumota kirouksia. Mutta en uskaltanut vielä avata tuota tahraista kirjaa, vaikka sivelin sen reunoja.

”Miten niin niitä voisi käyttää muuhun? Tämähän on shakkiopas, eikö?” esittelin kirjan vielä kauppiaalle.

Kauppias nyökytteli. ”Se on shakkiopas, kuten sanoin. Oman lajin nerolta. Mutta se on enemmänkin kuin se. Siinä on entisten omistajien ajatuksia ja havaintoja, psykologisesta näkökulmasta. Tiedäthän miten paljon katse ja yksi asento voikaan viestiä vastapuolelle shakkitilanteessa? Joku voi näytellä alkuun heikkoa ja epävarmaa, kunnes onkin johdattanut vastapuolen pelaajan tekemään jonkun typerän virheen. Silloin houkuttelija voi tulla päälle kuin tiikeri.”

Se kuulostaa liian tutulta. Hetken aikaa olin varma, että vieressäni oli joku shakkimestari. Haistelin kerran kirjaa, eikä se haissut kuin vanhalta kellarilta.

”Sovittu.”

Kauppias tarjosi kättään. Lopulta päätin tarttua siihen ja kättelin. Tämä taisi olla tässä.

”Ja taidamme ollakin juuri sopivasti asutuksen parissa.” Kauppias osoitti kättelyn jälkeen eteenpäin.

Tämä oli nopea auto tai olin hukannut ajantajun. Minun piti katsoa puhelimesta kello vielä. Vasta sitten uskalsin laittaa kirjan laukkuuni, mutta katsoin vielä kerran kauppiasta. Hän ei vaikuttanut olevan ollenkaan harmissaan. Sitä paitsi hän antoi kirjan jollakin ehdolla.

Kun auto pysähtyi viimein ennen risteystä, avasi oven ja hypähdin ulos autosta. ”Kiitos kyydistä.”

”Mitä pienestä.” Kauppias hymyili mystisesti. ”Pidä oikein hyvä lukuhetki.”

Kun olin sulkenut oven, auto lähti hitaasti liikkeelle. Musta auto ajoi hiljalleen eteenpäin ja vain etääntyvät perävalot kertoi auton katoavan hitaasti eteenpäin hämärään.

Jäin risteykseen yksin. En tiedä mitä olisin ajatellut tuosta automatkasta, kauppiaasta tai koirasta. Ellei laukussani olisi kirjaa antamassa painoa, voisin pitää tuota unenomaisena matkana. Tai sitten olin tosiaan niin väsynyt, että näin omia.

3.

Vaikka se automatka oli outo, kirja oli todellinen.

Tutkin päivän kirjaa ja lueskelin sitä. Minun oli helppo käyttää siihen aikaa, vaikka haastetta toikin nuo vanhat sanat ja kirjoitustavat. Eikä tekoälysovelluksesta ollut paljoa apua näissä kiemuroissa, kun sain omin silmin paremmin selkoa.

Tämän kirjan tekijä oli tehnyt alkuun omia havaintoja häviöistä peliensä osalta. Niissä oli listattu hyvin siirrot. Pystyin helposti tietokoneella tekemään samat siirrot ja simuloimaan siten noita siirtoja. Tuntui hieman poikkeuksellisesta tehdä tällä tapaa siirtoja. Varmasti tästä olisi saanut paremman tunnun mikäli olisin ollut tehnyt fyysisen shakkilaudan näytöllä olevan jäljitelmän sijasta.

Se tuntui ajatuksena hyvältä. Päätin rakentaa karkean shakkilaudan piirtämällä yksinkertaisesti paperille ruudukon ja tein pahvista pienet merkit kuvastamaan eri nappuloita. Jos joku ammattilainen olisi nähnyt minut tämän laudan irvikuvan ja pelinappuloita loukkaavien pahvilätkien äärellä, olisin varmasti saanut paljon kyseenalaisemman vaikutelman. Silti tämä toimi, testasin sekä kannettavan tietokoneen shakkipelillä ja pahvisella jäljitelmällä. Ainoa vain että sain paremman tuntuman tällä pahvisella versiolla.

Kaikki tuntui hyvältä ja perustelluilta. Huomasin paljon samanlaisia yhteneväisyyksiä aloituksiin, mitä käytettiin nykyäänkin. Vain nimet ja termit oli erilaisia. Oli kiinnostavaa verrata noita termejä jo standardiksi muodostuneihin sanoihin. Olin varma että jotkut noista sanoista oli kirjoittajan, mystisen Shakkimestarin omia merkintöjä ja sanoja. Hänellä tuntui olevan joitakin pakkomielteitä tiettyihin numeroihin ja yhdistelmiin, samalla kun tämä oli koettanut rakentaa jotakin isompaa.

Shakkilauta ei ollut näissä teksteissä vain lauta ja nappulat. Jokaisella nappulalla oli nimi, tarina ja syy miksi hänet oli herätetty palvelemaan jälleen mestaria. Vaikka jokainen maailma oli samanlainen ruudukkojen viidakko, jokainen pelinappula oli lähtenyt levittämään omaa sanomaa sekä asemaansa eteenpäin, vain vallatakseen ja kyseenalaistaakseen vastapuolen peliliikkeet. Tämä oli hyvin kahtia jakautunut maailma, missä päivällä ja valolla ei ollut merkitystä. Eikä kenelläkään ollut muuta syytä kuin olla todellisen mestarin ja ainoan hallitsijan sätkynukkena isomman edun nimissä. Loputtomissa taisteluissa olisi vain lopputuloksella merkitystä, ei sillä miten paljon piti kaatua.

Sivut toistensa jälkeen tuntui saavuttavan epätavallisia ja kaavoja. Shakkimestarilla oli jokin outo tarve kiinnittää huomiota jopa kuunasentoihin pelaamisen osalta ja havainnot vaikutuksista nousevan kuun aikaan pelattavista valkoisen shakkinappuloiden suosiollisuudesta ja laskevan kuun mustien nappuloiden johdatuksesta tuntui enemmän oudolta pakkomielteeltä. Tähän oli korostettu myös vuodenvaiheitta hyvin ja tiettyjen tähtien näkymistä merkkien osalta. Kun luin aikani näitä tekstejä ja merkintöjä, mielestäni tämä oli enemmän ennustuksiin ja shakin pelaamiseen tarkoitettujen oppaiden outo risteytys.

Mutta pidin siitä. Tein omia merkintöjä hiljalleen ja en voinut vastustaa kiusausta katsoa seuraavan pelipäiväni kuunvaihdetta ja mahdollisia näkyviä merkkejä tähtien näkyvyyksien osalta. Kirjan mukaan silloin olisi suosiollista pelata mustilla nappuloilla. En ollut varma siitä että olisiko sillä perää.

Siksi tein testejä tietokoneella ja pelailin vain puolustavana osapuolena. Tietenkin minulla kävi hyvä tuuri, kun seurasin vain muutamia aloitukseen liittyviä ohjeita ja mahdollisia havaintoja kirjan avulla. Oppikirjamaisesti keskityin vain alkuun ja keskivaiheelle. Vain loppupelit toisivat haasteensa.

Mutta onnistumisen määrää ei voinut mitata mitenkään sanoin. Tunsin onnistuneeni paremmin kuin koskaan aiemmin, jopa aikaa vaativissa peleissä. Ajankäyttö tuntui olevan puolellani. Tämän täytyi vain olla sattumaa, sillä välillä pelithän saattoi mennä hyvin.

Se oli eri asia pelata oikeassa tilanteessa ja fyysisesti seurana olevan ihmisen kanssa. Sitähän ei voinut tietokoneen kautta simuloida.

Pelinhallintaan oli omia merkintöjä. Ne oli merkitty mustekynällä tehtyjen tummien viivojen sijasta huomattavasti ruosteenpunaan taittuvalla värillä. Sivut vaikuttavat paljon hauraammilta ja riekalemaisimmilta.

Sananpainoilla ja asennoilla oli merkitys, sitä tekstit korostivat. Niillä voisi luoda dominoivan aseman. Olin varma että nämä oli tarkoitettu johonkin psykopaattitestin välttelyyn tarkoitettuja keinoja. Jotenkin minua alkoi puistattamaan. Miten kirjaan olikaan kuvattu niin inhottavasti toisen vastapuolen murtumista ja heikkoutta osoittavat havainnot, kuin Shakkimestarille vastapuoli ei olisi edes ihminen. Jotkut sanoista oli niin rasistisia ja alhaisia haukkuja, että yritin välttää edes noiden sanojen käytön.

Olikohan tämän kirjan tekijä loppujen lopuksi vain mielipuoli? Tai sitten tämän täytyi olla vitsi. Ei muuten kauppias olisi antanut niin mitättömillä ehdoilla.

Kun pääsin viimeiselle sivulle, olin helpottunut kun kirja olisi luettu. Mutta se viimeinen merkintä sivulla, jonkun pentagrammin sisällä oleva ykkönen tuntui jonkin oudon tekoälyn tekeleeltä. Vain vapisevat merkinnät, hiljalleen hiipuvat sanat oli se mikä syövytti mieleeni nuo sanat lähtemättömästi.

Ykköseksi pääseminen olisi vain uhrauksien vana.

Jotenkin hengästyin kun olin lukenut tämän kirjan. Lisäksi tunsin itseni hyvin väsyneeksi ja täysin uupuneeksi. Silmäluomeni tuntui painopeiton veroisilta ja käsiäni kolotti. Silti tunsin tarvetta kokeilla jotakin.

Kun puhelimeni piippasi vähentyvän akun osalta, järkytyin katsoessani päivämäärää. Olinko ollut muutaman päivän kirjan ääressä yhteen menoon? Sisälläni muljahti kun huomasin kumppanini jättäneen useita viestejä ajan saatossa. Kiirehdin vastamaan nopeasti ja lupasin soittaa pian. Tunsin itseni jotenkin heikoksi.

Tietenkin, en ollut syönyt mitään. Enkä ole juonnutkaan. Nukkumisestakaan en ollut varma. Missä välissä kirja oli vienyt kaiken tuon huomion minulta?

Kun pääsin seisomaan, tunsin huojahtavani. Ruumiini tuntui jotenkin heikolta, kaikkensa antaneelta. Ehkä minun olisi viisasta syödä jotain, sitä ajattelin. Mutta ruoka ei maistunut hyvältä, sillä se oli ehkä vanhaa. Vesikin tuntui ruosteiselta. Tunsin niiden kahden sammuttavan sisälläni olevaa paloa, mutta se ei poistanut sitä. Mielessäni pyöri vain ajatus siitä että olisin ykkönen.

Tahdoin kovasti olla parempi ja shakissa oli merkitystä vain voitoilla ja häviöillä. Yksi olisi pystyssä ja toinen kaatuisi.

Tarvitsisin lepoa vielä jonkin aikaa.

4.

Jotenkin minua suretti omat virheet. Missä välissä Nirppu oli mennyt niin heikkoon kuntoon? Hän näytti vain nukkuvan paikoillaan eikä välittänyt mitään kun toin ruokaa ja juomaa hänelle. Oikeastaan en ollut tässä kohti varma siitä missä kohti Nirppu oli aloittanut hiljaa olemisen. Yleensä hän piipitti ja vikisi öisin.

Päätin tutkia asiaa myöhemmin, kun minulla oli paloa muuhun. En saanut mitään muuta mieleeni kuin tulevan ottelun. Edes viikon odottaneet tiskit pienen lemun kanssa ei riittänyt minua harhauttamaan tärkeämmältä.

Kun olin tullut sovittuun aikaan shakkikerholle, en vaivautunut tervehtimään edes muita. Sen verran vauhdilla menin pelikaverini luokse. Hän olikin odottamassa.

Jotenkin kiinnitin huomiota paikan mestarin katseeseen. Hän katsoi minua kuin olisin jotenkin sairas. ”Oletko kunnossa?”

Vastasin myönteisesti. Oloni tuntui erinomaiselta, varsinkin kun kirja oli laukussani. ”Nyt pelataan peli. Sopiiko, että aloitan tänään mustilla?”

”Sinä yleensä tahdot aloittaa valkoisilla.”

”Tänään voisin kokeilla puolustavampaa asemaa.”

Se oli kaikki johdatusta tulevaan. ”Sopisiko tunnin aikaraja molemmille, eikä ylimääräisiä?”

”Tahdot käyttää selkeästi aikaa siirtoihin.” Vastapuoli yllättyi. ”Se sopii täysin. Pikashakkia on tullut pelattua vähän liikaakin.”

Pääsimme aloittamaan, se oli hidasta aloitusta. Kun siirsinkin ratsun nopeasti eteenpäin, vastapuoli yllättyi nopeasta liikkeestä. Painelimme vuorotellen kelloihin aikaa, kuin se olisi kilpaa. Pystyin pitämään tempoa vastapuolen kanssa. Toinen oli sentään kilpaillut ja hänellä tämä olisi rutiinia.

Minulla oli vain yksi suuri virtaus mielessä. Annoin nappuloiden ja kaavojen johdattaa. Mielessäni vilisi vain vaihtoehtoja ja vaihtoehtoja, joita karsiutui pois. Näin nyt näiden hahmojen tarinat sekä reitit. Tämä menisi kuin kirjan mukaan.

”Tänään on hyvä päivä”, kuiskasin hiljaa. Katsoin kokoajan vastapuoltani. Vaikka silmiäni tuntui kutittavan, en aikoisi räpäyttää silmiäni. Minun ei tarvinnut seurata lautaa, sillä näin laudan mielessäni.

Kun vastapuoli nosti katseensa ja katsoi minuun, hän tuntui jäätyvän. Se tuntui vastaavaan omaan liikkumattomuuteeni täysin. Olin petolinnun lailla paikoillani ja vastapuolella oli hiiri. Liitelisin ajatuksieni osalta taistelutantereen yllä ja etsisin vain huonoja kohtia iskeä.

Aikaa kului ja rivistöt harvenivat meillä molemmilla. Mutta vastapuoli joutui rypistämään otsanahkaa. Todistin tämän pienen eleen ja tämän sormi rummutti pöytää. Hän oli hermostunut. Siitä oli enemmän kuin tarpeeksi varma.

Minä olin liikkumatta. Kun vastapuolen pelaaja katsoi minuun, hän katsoi minua huolestuneena. ”Etkö sinä hengitä ollenkaan?”

”Keskityn laskemaan.” Se oli lyhyt ja tärkeä vastaukseni. Jotkut ehkä laskivat, mutta minä näin kaiken mielessäni.

Lopulta hän teki sen siirron, mitä odotin. Minun piti uhrata kuningatar, jotta saisin reitin auki. Johdatin ratsun pidemmälle takalinjaan ja se asetti kuninkaan shakkiin. Sain suuren mielihyvän kun pieni yllättynyt ilme valtasi vastapuolen kasvot, kokemuksen valuen sulavan vahan lailla tyyneltä kasvolta.

Hänen kuninkaalla oli vain yksi laillinen siirto. Samalla kun siirsin ratsuni syömään hänen kuningattaren, peli sai uutta tasapainoa.

Tällä kertaa minä olin se, joka veisin pelin loppuun.

Ne oli pitkiä minuutteja, mutta ne olivat vain tahtimarssia vastapuolen tuholle. Hänen valkeat joukot harventuivat yksi toisensa jälkeen, materiaalisen edun ollessa minulla. Kun oli jäljellä vain hänen kuningas, minulla oli torni ja ratsu.

Aikaa kului hänellä ja hän juoksutti vain kuningastaan ympäri lautaa. Se oli kuin säälittävän, loukkaantuneen eläimen nilkuttamista. Minulla oli voimat puolellani. Viimein hän teki sen, mitä olin odottanut pitkän aikaa, oikeastaan jo koko meidän yhteisen historian ajan.

Valkoinen kuningas kaadettiin.

En muista että olisin koskaan saanut sellaista mielihyvää. Suuni taipui sellaiseen riemuun että sattui. Oloni oli samalla jotenkin kuiva, mutta kaikkensa riemulla antanut.

”Onnittelut hyvästä pelistä”, vastapuoli tarjosi kättä. ”Olen kyllä yllättynyt tästä pelistämme.”

Niin olin minäkin, ja juuri siksi oli mukava tarttua tällä kertaa voittajana sekä selkeänä ykkösenä käteen. Minua tuntui naurattavan niin paljon, että en tiedä mitä olisin ajatellut.

”Tänään taisi olla onni puolellani.” Jos voisin kiittää, kiittäisin sitä kirjakauppiasta tästä elämän muutoksesta.

Siitä alkoi hyvä muutos elämässäni. Pelasin enemmän ja enemmän, hengittäen sekä vain ajatellen shakkia. Kun olin siivonnut Nirppu-hamsterin maalliset jäänteet pois asunnostani ja antanut eston kiukkuiselle kumppanille, pystyin paremmin keskittymään tärkeämpään. En ymmärtänyt että missä kohti olin päässyt edustamaan kilpailuihin, uutena ja nousevana nerona.

Voitin ja voitin. Olin ykkösenä ykkösen perään. Aina kuin menin shakkilaudan äärelle, jätin jälkeeni voittoja. Ne asennot ja sekä päättäväiset ilmeet osaltani ja oikeaan aikaan valikoidut pelipäivät tuntui tekevän muutoksen kaikessa.

Mutta shakin ulkopuolella, kaikki oli tyhjää. Istuin joskus päiviä asunnossani ja kuuntelin hiljaisuutta. Aina kun luulin kuvitelleeni rapisevan äänen, katsoin vanhan Nirpun olinpaikkaan. Sillä hyllyllä ei ollut enää edes häkkiä haisemassa. Olin asettanut opaskirjani siihen koristeeksi, muistuttamaan minua.

Tämä hiljaisuus oli raastavaa. Kun olin saanut hiljalleen palkintoja shakkikisoista ja tukea rahallisesti, en tarvinnut enää sitä pientä työpaikkaa huoltoasemalla. Silti en ollut varma siitä, että miksi pidin niitä numeroita edelleen puhelimessa muistissa tai miksi katsoin puhelimen suuntaan.

Tunsin jotakin puuttuvan minulta. Enkä nauttinut siitä ollenkaan. Kumppanini puhelinnumero pyöri toisinaan mielessäni kuin se olisi pahanluokan kiusaus.

Tarvitsisin vain happea, siinä kaikki. Olin varmaan ollut pari päivää täällä hiljaisuudessa. En kokenut tarpeen valmistautua tulevaan kisaankaan. Se avaisi väylät isommille vesille ja isompaan maailmaan. Tuskin sekään olisi enää esteenä.

Pukeutuessani olin varma että kuulin rapinaa. Se tuli siitä kirjasta. Olin varma että monet kerrat olin kuullut jotain rapinaa juurikin kirjan lähellä. Olin pitänyt sitä myös muutamia kertoja pakastimessakin kun pelästyin mahdollisia tuholaisia. Sellaisen käsittelyn jälkeen ei pitäisi olla enää mitään vaivaa.

Mutta rapina oli kuitenkin olemassa.

Kun olin pukeutumassa, katseeni palasi kirjaan. En tiedä miksi tahdoin ottaa kirjaa mukaan, mutta sellainen olo tuntui sisälläni. Annoin kalpeiden ja ohueksi muuttuneiden sormien tavoitella kirjaa. Nostin sen lopulta laukkuuni.

Ehkä voisin lukea jotain puistossa.

Ei mennyt kauan, kun kävelin hiljaisessa kaupungissa. Täällä kaikki oli loppujen lopuksi hyvin kaavamaista. Ellei ihmiset tekisi joitain hyvin typeriä virheitä väsyneenä tai tunnetilan vallassa, moni asia menisi kellontarkkuudella tai loogisten perusteiden perusteella. He heräisivät kun olisivat levänneitä, he söisivät kun olisi nälkäisiä, he ohittaisivat hitaimmat ja söisivät tiellä olevat.

Pysähdyin miettimään. Ajattelinko juuri ihmistä syömässä toista ihmistä? Shakissa oltiin kaatamassa sotilaita, vaikka hevosen syönti kuulosti asialta mitä voisi tapahtua pahimmissa tilanteissa oikeassa maailmassa.

Puhelimeni tärisi taskussa. Se oli jokin vieras numero, joka varmaan soitti sellaisesta prepaid-numerosta.

Päätin vastata kävelyn aikana.

Siellä oli kiukkuinen kumppanini.

”Rauhoituhan nyt.” Sen sanoin jostakin syvältä ja unohtuneella kipinällä.

Mutta se isompi tarve tuli esiin. Jos kumppanini olisi nyt pöydän ääressä ja katsoisimme toisianne, pystyisin nujertamaan hänet katseellani.

”Minulla on ollut vähän kaikenlaista nyt.”

Se oli totta, olin keskittynyt vain puhtaasti pelaamiseen. Mutta miksi kumppanini päätti tulla tällä hetkellä soittamaan minulle.

”Istuhan nyt alas ja kuuntele.” Päätin käskyttää ja katsoin taivaalle. Olisinpa nähnyt jonkin kuunmerkin, sieltä olisin nähnyt miten olisi kannattanut lähteä tähän liikkeelle. ”Olet nyt vain väsynyt. Ja ymmärrät varmaan, että väsyneenä ei kannata puhua tuollaisia. Joten mitä jos vain istut rauhassa, odotat lentokonetta ja palaat ihan rauhassa tänne. Tiedät hyvin, että minulla on tärkeä ottelu tulossa.”

”Ai en ole puhunut? Et ole kysynyt.”

”En ole puhunut kuukausiin?”

Se tuntui pahalta kuulla. Oliko aika kulunut niin nopeasti ja ennen kaikkea, missä välissä? Jos sisälläni oli pyörinyt aiemmin, nyt siellä myrskysi ja sisäelimiäni paiskottiin ympäriinsä. Mutta eikö hän ymmärtänyt, että tämä oli tärkeä vaihe minullekin. Saisin kerrankin olla matkalla todelliseksi ykköseksi.

Enkä tahtoisi olla vain epäonnistuja.

Nostin kirjan hitaasti laukusta puhelun aikana, kumppanini saarnaten kovasti minulle. Otin viimeisiä sivuja auki kirjasta ja ehdin katsomaan yhtä rivistöä. Mutta olin pysäyttää tekoni, kun huomasin jonkun istumassa vähän matkan päässä.

Tunnistin tuon mustan koiran missä tahansa. Se oli sen kauppiaan Anu-koira. Mutta miksi tuo koira istui juuri nyt tuolla? Olin varma että tuo katse yritti haastaa minut ja tuomitsi minua jostakin. Kauppias saisi olla nyt missä tahansa, minulla olisi tärkeämpi asia menossa.

”Sinun täytyy nyt vain kuunnella minua ja ajatella hieman seuraavaa–” ehdin aloittaa täysin tyynellä, koneen äänellä kunnes kaikki muuttui.

Kuulin jarrutuksen ääneen ja ehdin todistaa kuinka auto yritti jarruttaa edessäni.

5.

Ambulanssi ajoi hetken päästä poispäin kovalla vauhdilla.

Kauppias oli lukemassa päivän sanomalehteä, hänen nojaillessa tyynesti autoonsa. Lasejaan paremmin asetellessaan hän todisti pari vinkaisua.

Anu-koira vinkaisi ja piteli jotain suussaan. Se oli vanha kirja, joka oli kuulunut aiemmin shakkimestarille ja oli innokkaalla pelaajalla aiemmin.

Kauppias viikkasi lehden, laittoi sen kuskinpenkille ja kyykistyi koiran eteen. Herran ojentaessa kättä faaraokoira pudotti kirjan käteen.

”Hän selviää siitä”, kauppias puhui koiralleen ja rapsutti tätä korvan takaa. ”Vaikka muisti tulee olemaan vähän aukkoinen, mutta hän sai sentään kerran olla mielestään ykkönen. Vaikkakin hän hukkasi monta muuta asiaa matkalla.” Kauppias pohti ääneen. Hän avasi pakettiauton sivuoven ja laski kirjan yhteen laatikoista.

Laatikkojen määrää hän katseli jonkin aikaa. Vanhat nahkakantiset kirjat eivät olleet ainoa asia mikä näkyi hyllyillä ja lattialla. Vanha arkku näytti siltä kuin se olisi laitettu täyteen kääröjä ajalta josta kenelläkään ei ollut muistikuvia. Muutamassa pienessä laatikossa lepäsi olkien sekä puunlastujen seassa muutamia vahasinetillä suljettuja pulloja ja muita koristeellisia esineitä.

Kauppias katseli tyytyväisenä kokoelmaa. Hän päästi Anun ohitseen, joka meni lepäilemään ruumisarkun alla olevaan tilaan. Musta koira vaikutti hetken aikaa olevan kuin patsas, joka odotti omistajalta jotain herkkua.

”En tietenkään ole unohtanut.” Kauppias otti hyllyltä purkin. Vanha kahvipurkki avattiin ja sieltä otettiin keksi, joka näytti tuskaa huutavan ihmisen kasvoilta. Keksiä katseltiin jonkin aikaa, hänen hymähtäen mietteliäänä. Keksi heitettiin koiralle, faaraokoiran napaten sen pian suuhunsa ja pureskellen tyytyväisenä.

Oven suljettuaan ja kierrettyään kuskin puolelle hän samalla ihasteli kaupunkia vielä kerran, hän otti taskukellon esiin. Vaikka taskukello oli vanha ja kultainen, se ei näyttänyt viisareita eikä muita lukemia näytöllä. Valkoisen kehän sisällä oli pelkkä musta tausta, jonka keskellä pyöri erivärisiä usvaisia laikkuja ja pienen pieniä vaaleita pisteitä. Tältä tuntui välillä katsella maailmaa isossa kaavassa.

Se oli lopulta isoa massaa, mutta sitä liikutti moni pienempi asia.

”Näyttää siltä, että jossakin toisaalla tarvitaan hyvää elämänmuutosta, hinnalla mitä ei kuitata rahalla.” Kauppias laittoi kellon taskuun ja siirtyi kuskin paikalle istumaan. Hetken päästä koira oli tullut istumaan paljon kutsulle pelkääjän paikalle. Laitettuaan myös vanhan radion päälle hän kuunteli tasaista, ulisevaa ääntä joka muistutti huilujen ääntä. Se oli loppujen lopuksi varsin ymmärrettävää ääntä, selkeällä sanomalla. Kauppias kuunteli kaaosta hymyillen.

Hiljalleen Menneen ja Tulevan Antikvariaatti lähti matkaan, auton muristen kuin iso uinuva peto olisi ajettu hereille. Hän ei lähtenyt ajamaan aiemmin menneen ambulanssin perään. Herralla oli tarkoitus lähteä toiseen suuntaan, täysin vastakkaiseen suuntaan. Musta pakettiauto hävisi hiljalleen liikenteen sekaan kuin se olisi tarkoitettu olevan unohdettava.