Eliksiiriä

1.

Nuuhkaisin vanhan baarin tuoksuja. Tänään ilmassa tuoksui hiiltynyt kaarna, pyökkipuut ja ripaus vaniljaa.

Kiillotin lasia. Kun näin omat silmälasini ja tummat hiukset poninhännällä, todistin nuoren naisen katsovan siitä. Sellaiseksi oli helppo tunnistaa itsensä, kiitos tälle palvelualan ammatille, mitä harjoitin. Ehkä isoin kiitos kuului joskus muutamille hankalimmille asiakkaille. Niiden takia koetin ajatella jotain luovempaa, kuten seuraavan reseptin keksimistä.

Tällaisina hiljaisina hetkinä yritin pohtia ratkaisuja pieneen ongelmaani. Olin menossa baarimestareiden kilpailun esikarsintaan esittelemään drinkkien tekoa ja omien luomusten esittelyyn. Kun olin tehnyt tätä työtä jo vuosia, olihan moni resepti tuttu ja unissakin näkyvät. Mutta tahdoin säväyttää. Tehdä jotain mullistavaa joka saisi tuomarit ällistymään. Siksi mietin uusien reseptien tekoa, ja olin testaillut muutamia alkoholittomiakin vaihtoehtoja. Oli hienoa todistaa kuinka rikkaaksi ananakseksi kuvailtu juoma upposi autokuskeina oleviin ja uusia elämäntapoja hakeville nautiskelijoille.

Tämä ei ollut kuitenkaan mikään ahdasmielinen räkälä eikä mikään mehukioski. Baari oli oikeastaan lähiseudun hienoimpia, ainakin mielestäni. Täällä oli rikastettu visuaalista tarjontaa messingin ja punertavilla pähkinäpuunväreillä ja tehosteseinä oli vanhaa tiiliseinää. Tänne tulemisella oli kuitenkin iso kynnys. Tavalliset työntekijät tehtaan kätkyineen ja laitoshuoltajien saappaineen ei ollut tervetulleita tänne. Silti tämä oli vähän liian kuiva paikkana käyntikorttien vertailuun tai laadukkaiden käsityökellojen esittelyyn, vaikka sivuhuoneessa oli mahdollista polttaa sikaria rauhassa tai mennä sisäpihalle katsomaan pientä viheraluetta, joka oli suljettu muilta kuin tämän baarin asiakkailta.

Eniten pidin kuitenkin tiskin takana olevasta sielusta, baarin pullohyllyjen rivistöstä. Ne oli peilien edessä, jolloin pullojen määrä tuntui kaksinkertaistuvan kun niitä katseli. Samalla voisin todistaa asiakkaiden käytöstä. Lasit oli varattu tiskin alle muiden tarvikkeiden kanssa.

Silti tuo tuoksu leijaili monet kerrat nenääni. Vaikka ovet oli suljettu ja tupakkahuoneen tila oli ilmastoitu, ne vaatteet ja avautuvat ovet toi kuitenkin omanlaisen tuoksun, joka oli tyrmäävä.

Kolmen myyntitykin porukka tuli ulko-ovesta, heidän tervehtien minua. Asiakaspalvelijan hymy levisi totutusti kasvoilleni.

”Kolme manhantania ja pidä huolta että puistot on rehevät juomissa”, yksi heistä totesi. ”Minä maksan tuttuun tapaan.”

Se oli tuttu tilaus. Kun vakioasiakkaita kävi tuon tuosta, heidän tilauksilla oli joku tarkoitus. Kun tämä porukka tilasi manhantanin rehevillä puistoilla, kirsikan sijasta juomassa piti olla persiljatupsu. Mitä olin kuunnellut tätä porukkaa ajan saatossa ja joutunut sietämään, tuo tilaus tarkoittaisi hankalaa viikkoa. Oikein kunnon myyntiviikoilla tuo porukka ottaisi manhanttanit kakulla joka tarkoitti kirsikalla.

Lähdin tekemään tilausta. Tämä oli tuttu juoma tehdä, eikä se ollut mitään vaikeata. Rakastin drinkkien tekemistä. Niissä yhdistyi sellainen eksoottinen mystiikka, hienostunutta kemiaa ja sopivasti haastetta. Varsinkin jos piti tehdä muuta kuin lonkeroita tai kaataa olutta tuoppeihin.

Ruisviski, makeahko vermutti ja angostuura kaadettiin jäillä täytettyyn ravistimeen. Tämä oli tuttu ja nopea juoma tehdä, ilman mitään haastetta. Oli se myös hyvänmakuistakin kun olin tehnyt vastaavaa itsekin kotona. Drinkit kaadettuani cocktaillaseihin ja viimeisteltyäni ne persiljatupsuilla lähdin viemään tarjotinta tupakkahuoneeseen. Kuulin ovella kellon kilahtavan. ”Hetki vain.” Päätin ilmoittaa taaksepäin. En tahtonut viivyttää tilanneita asiakkaita enempää.

Tupakanhaju tuli nopeasti vastaan. En muistanut enää niitä aikoja kun tuoksut tyrmäsivät nopeasti sieraimeni. Ja hajun sai nopeasti pois kun vaihtoi työvaatteet mukavampiin vaatteisiin. Ukkokolmikko olivat tutulla paikoilla nauttimassa nahkaistuinten narinasta. Asetin lasit pienelle pöydälle.

”Kolme Central Parkia”, esittelin juomat. Tämähän oli kyseisen juoman virallinen nimi.

”Kiitos. En tarvitse kuittia, tiedän mitä nämä maksaa”, yksi kauppiaista antoi tasarahan kolmesta juomasta. ”Miten muuten menee kisoihin valmistautumisessa?”

Kiitos, kaipasinkin muuta keskustelua kuin lääppimistä tai imartelua! Se kevensi oloa. ”Yritän tässä harjoitella kovasti.”

”Eiköhän se mene hyvin. Me kannatamme ainakin kisaa varten.” Vanha herra nosti lasia ja nuuhkaisi lasillisen rikasta tuoksua. ”Aiotko lähteä millä juomalla liikkeelle?”

”Ei hän sitä voisi kertoa!” nuorempi ja öljyisemmän oloinen ehti puuttumaan väliin. ”Sen täytyy olla yllätys.”

Sitä se olikin. Sellainen yllätys etten itsekkään tiennyt mitenkä rakentaisin sen. Kaikki ajatukset tuntuvat harhailevan kaikkialle muualle kuin itse ongelmaan.

”Mielestäni isompi yllätys olisi tietää olisitko vapaalla.” Öljyisempi ja limaisempi herroista katsoi minuun. Tunnistin tuon katseen, mutta osasin olla välittämättä siitä. Monta asiaa pystyi piilottamaan asiakaspalvelijan tyynen naamion taakse, mutta tuntemuksia ei voinut unohtaa.

”Ehkä te kuulette sitten tuloksen uutisista kilpailun osalta.” Päätin olla lähtemättä tuohon leikkiin mukaan ja huomiota en antaisi tuollaiselle käytökselle. Vaikka osalle se oli polttoainetta jatkaa yritystä tavoittaa tavoittamatonta, tiesin ettei se toimisi täällä. Vaikka täällä ei ollut vartijaa ovella, se ei ollut tarpeen. Tänne oli ennenkin annettu porttikieltoja ja anniskelun rajoituksia aiemminkin.

Poistuin kolmikon luota ja tarkistin rahat. Kaikki oli kunnossa ja voisin pistää kassakoneen laulamaan. Silti ajatukseni harhailivat sen kilpailun parissa. Miksi oikein päätin ilmoittautua siihen, kun en selkeästi ollut valmis.

Asiakas oli odottamassa minua, mutta hän ei ollut vakioasiakas. Siksi voisin sanoa että yllätyin tästä muutoksesta. Tänne ei yleensä tullut kuin ne tietyt ihmiset tiettyinä kellonaikoina ja kesäisin saattoi lomalaisia käydä enemmän.

Mustiin pukeutunut herra oli jostakin hautajaissaattueesta repäisty, mutta mikään suru ei painanut hänen päätä alaspäin. Hän oli tutkimassa jotain mustaa kirjaa. Hetken aikaa ajattelin että oliko tässä joku saarnaaja, mikä oli vaihtanut uskoa korkeammalta lasiseen pulloon. Mitään pahojen henkien manaajaa ei kuitenkaan tilattu tänne.

Iskiessäni rahaa koneeseen, kuulin vinkaisun. Se ei tullut koneesta vaan vieraan miehen suunnasta. Se oli ääni jonka tunnistin kaukaakin, mutta en tahtonut todistaa sitä silti. Silti päätin katsoa hitaasti tiskin ylitse.

Musta koira, vahvatekoinen ja sileäturkkinen suurineen korvineen istui omistajansa vieressä läähättäen. Tämä lipoi suutaan kuin olisin joku suupala. Sisälläni muljahti, kun luulin pedolla olevan jokin piikkipanta. Ne piikit olivatkin kolikoita.

”En nähnyt kieltoa koirien osalta”, tiskin äärellä oleva herra sanoi. Hän luki vanhaa kirjaa ja asetteli silmälasit paremmin nenälleen. ”Mutta onko sopivaa pyytää vähän vettä Anulle?”

Oliko tuon ison koiran nimi Anu? Se ei näyttänyt miltään sirolta tytöltä. Hetken aikaa harkitsisin että olisinko käskenyt omistajan siirtämään koiran ulos. Silti herra oli oikeassa, koiria ei kielletty täällä ja tuo koira ei aiheuttanut ongelmia.

”Hetki vain.” Se oli järkevintä sanoa. Kun menin takahuoneeseen, huokaisin syvään. Koira! En välittänyt oikein niistä ja en varsinkaan tuollaisista isoista. Onneksi tuo ei ollut mikään tappajakoira, mikä silppuaa vastaantulijat.

Mutta kumpi oli huolestuttavampi: iso musta koira vai herra. Herra näytti joltakin mikä ei kuulunut tähän ympäristöön. Silti hän odotti tiskillä palvelua ja tilausta.

Tänne asiakkaat tulisi hakemaan ratkaisuja huoliinsa ja pulmiinsa juoman kautta. Siksi piti voidella sielua ja mieltä sopivaksi katsotulla eliksiirillä. Kaikki tänne tulevat olivat ongelmattomia kunnes toisin todistetaan, oli se öykkäröinti tai maksukyvyttömyys.

Löysin vanhan rasian, jonka täytin baaritiskin äärellä vedellä. Kun tarjosin rasian herralle, tämä laittoi kirjan taskuunsa ja otti rasian. Samalla näin katsoa tarkemmin miehen kasvoja.

Ne oli kaukana nuoresta, mutta en voisi sanoa häntä vanhaksikaan. Jos jotenkin voisin kuvailla häntä, hän näytti olevan enemmän historiankirjaan kuuluva aristokraatti. Ehkä se johtui tuosta vakuuttavasta nenästä ja erikoisesti koristelluista, pyöreälinssisistä silmälaseista.

Koira sai vettä, kun kuulin tasaista kielen aiheuttavaa litkintää. Se tuntui vieraalta kuulla tällaisessa ympäristössä.

”Tämä on kyllä viihtyisä paikka”, herra sanoi. Hän katseli hetken päästä ympärilleen. ”Taitaa olla vanhakin paikkana?”

Minun piti hetken aikaa kaivaa esiin sitä asiakaspalvelijapuolta itsestäni. ”On ja asiakaskuntakin on yleensä vakioksi muodostuneita.”

”Tästähän voisi saada vakiopaikan, jo tämän ulkoasun osalta. Tähän on käytetty Art Decoa ympäristöön inspiraationa värien osalta, mutta tuo tehosteseinänä tuo industrialia mukavana tasapainona.” Herra osoitti seinää, joka näytti olevan täysin paikkaan kuulumaton elementti. ”Muistuttaa omalla tavalla jatkuvaa ja muuttuvaa elämää, joka ei koskaan tule valmiiksi vaan muuttaa muotoa.”

Ainakin edessäni oleva herra oli tietävämpi. En ollut edes kuulutkaan art decosta terminä, ainakaan aikoihin. ”Oletteko arkkitehti?”

Herra pudisti päätään. ”En, luen vain kaikenlaista.” Hän otti mukavamman asennon tiskillä kuin odottaisi jotakin.

Tunnistin tuon ilmeen ja asennon, se oli niin pieni ele ja ilme että se oli luettavissa. ”Mitä tahdotte tilata?”

Herra katseli jonkin aikaa baarin pullorivistöjä. Voisin väittää katseen olevan ihailevaa ja vakuuttunutta. ”Tässähän tulee valinnan vaikeus. Gin colalla on aina hyvä vaihtoehto, mutta ulkona ei ole niin kuuma.” Hän asetti silmälasit paremmin nenälleen. ”Tosin voisin ottaa mukavana ruokahalun herättäjän. Onnistuisiko gimlet, mutta limelohkon sijasta suolakurkun siivuilla, twistattuna?”

Rypistin otsaani. En ollut koskaan kuullut tällaisesta drinkkiratkaisusta. Mutta nyökkäsin ja otin haasteen vastaan. Gimlet ei itsessään ollut haastava, se oli sekoitus giniä ja makeata limettimehua. Yleensä gimletiin laitettiin lime- tai sitruunasiivu koristeeksi. Asiakas oli kuitenkin usein miten oikeassa, ja en lähtenyt kyseenalaistamaan hänen makumaailmaa. Onneksi baaritilan jääkaapissa oli kaikenlaista tarjottavaa sekä lisuketta juuri tällaisia hetkiä varten. En tosin ollut varma siitä että miksi täällä oli suolakurkkujakin. Kun avasin purkin, nenäni sai näkymättömän voiman nimissä läpsäytyksen. Haju oli kammottava mielestäni.

”Ah, venäläisiä suolakurkkuja, erinomaista.” Herra nyökkäsi tyytyväisenä. ”Niitä saa laittaa pari siivua.”

Olin onnekas, kun yksi suolakurkun kanta löytyikin. Nostin sen kiireesti pienelle leikkuulaudalle ja suljin purkin. Nostoapuna käytetty veitsenkärki saisi lisää kastettavaa kun suolakurkun pätkä leikattiin pariin siivuun. Nestettä valui inhottavasti leikkuulaudalle ja keskitin kaiken tahdonvoiman jotta en irvistänyt. Asiakaspalvelijan piti olla tyyni tilanteessa kuin tilanteessa, eikö sitä niin sanottu?

Kun sain sormet huuhdottua, keskityin rakentamaan nopeasti gimletin. Se oli nopea tehdä ja jäitäkin oli runsaasti. Grogilasillinen täytettiin nopeasti ja gimlet sai koristeeksi pari suolakurkkua. Se näytti niin väärältä ja tuoksuikin oudolta.

Cocktaillasi ojennettiin arvokkaan pikarin lailla herran eteen. ”Yksi muokattu Gimlet, olkaa hyvä.”

”Täydellistä.” Herra otti vanhan, käärmeennahkaisen lompakon esiin. Koristeellinen lompakko näytti enemmän kidutettujen eläinten häpäisyn maamerkiltä kuin ylväältä esineeltä säilöä rahaa. Hän antoi sieltä siistin setelin ja otin kiireesti rahan. ”Voit pitää vaihtorahat. Olen koettanut vähentää kolikoiden määrää.”

Tätä en ole kuullutkaan ennen. Taisin saada juuri juomarahaa. ”Kiitän.” Otin kolikot ja katsoin niitä. Päätin laittaa ne taskuun. Enemmän minua kiinnosti nähdä se että miten herra nautti tätä juomaa.

Se ei ollut mitenkään dramaattinen. Herra otti lasin käteen, kallisteli sitä keveästi pitäen lasinjalasta kiinni. Haisteltuaan aikansa juomaa hän otti siemauksen. Hymyyn kaartuva suu riitti merkiksi minulle onnistuneesta juomasta. ”Täydellistä.”

”Oli ilo tehdä vaihtelun nimissä uuttakin juomaa.” Ainakin se piristi päivääni, edes hetken aikaa. Työnsin leikkuulaudan ja veitsen pieneen tiskialtaaseen ja valutin vettä päälle. Tiskaamista oli turha ajatella tässä vaiheessa päivää.

”Sitä me välillä kaipaammekin. Puhtaita yllätyksiä ja seikkailuja”, herra sanoi. Hän laski lasin sirosti pöydälle ja katseli minua. ”Koska monet asiat on elämässä niin vakioita. Nehän löytyvät kuitenkin myöhemmin ellei mitään peruuttamatonta tapahdu.”

”Niin, jotkut menevät mukavuusalueen ulkopuolelle hakemaan kokemuksia.”

”Se onkin asia, millä onneen löytyy reseptejä. Testaamalla jotain uutta, joka tuo ratkaisun johonkin ongelmaan.” Herra kallisti päätään. Hän piti katseen minussa. ”Kuten sellainen toisi ratkaisun vaikka uuden drinkin keksintään.”

Jotenkin tuo pysäytti minut. Minun oli pakko katsoa hetken aikaa. ”Mistä niin päättelet?” Olikohan tässä joku mielipuolinen kyylä, joka vahtisi tekemisiä salaa? Mutta kukaan ei ollut seurannut minua mihinkään.

”Olen kauppias, ja voisi sanoa että näen joskus syvemmälle kuin mitä monet odottavat.” Herra hymyili. ”Mutta päättelin vain, kun olit jättänyt vihkosi pöydälle. Siinä on keskeneräisiä reseptejä.”

Kirosin hiljaa mielessäni. Vihko oli tosiaan jäänyt auki pöydälle ja kaikki oli luettavissa. Paiskasin vihkon kiinni. ”Oletko osallistumassa kisaan?”

Hän pudisti päätään. ”En. En ole koskaan pitänyt itseäni minään mestarina juomien tekemisessä. Mutta on ilo katsoa sellaisten tekemistä, jotka sen osaavat. Se on sorminäppäryyttä vaativa laji ja hyvää muistiakin vaativa laji.” Herra otti lasinsa ja maisteli tuota outoa gimletin irvikuvaa syvällä nautinnolla. ”Mutta olen keräillyt ja lukenut kirjallisuutta senkin asian osalta.”

Siltä tämä herra näyttikin, historiaan kuuluvalta. Pidin aiemmin sellaisia henkilöitä enemmän nurkkiin kuuluvilta mumisijoilta, jotka heittivät joitain käsittämättömiä vuosilukuja ja epäonnistuneita sotia. Nyt kuitenkin kuuntelin tätä herraa. Minulla ei ollut muutakaan, paitsi pakottava tarve saada jatkaa ajatustyön parissa.

”Tiesitkö muuten, että cocktail esiteltiin sanana jo vuonna 1806, mutta juomia oli sekoiteltu jo paljon ennen sitä?” herra kysyi.

En. Tätä en tiennyt todellakaan. Ajattelin lähinnä niitä opiskeluaikaisia epämääräisiä sekoituksia, kun pussikaljoilla ja mitä erinäisillä juomilla koetimme tehdä puiston puskissa omia sekoituksia. Appelsiinikiljusta jäi mahat vääntävä muisto elämään.

”Sitä oppii kaikkea, kun malttaa lukea. Ja välillä jotain unohdettua voi löytyä jos malttaa sukeltaa syvemmälle kansien väliin.”

”Jos puhumme drinkeistä, niitähän tulee ja menee. Vaikka osa pitää pintansa vuosikymmenistä toiseen.” Tietenkin asiaan vaikutti myös kaudetkin. Tällä aikakaudella mocktail oli yleisempää kuin koskaan aiemmin. Toisaalta se oli hyvä asia että nuoriso käyttäytyi hyvin, mutta drinkkien rakentamisen historian nimissä oli kiinnostavampaa tehdä perinteitä kunnioittavia juomia tai oivaltaa jokin mahtava neronleimaus.

”Totta. Josta tulikin mieleen.” Herra otti siemauksen lasista ennen kuin siirsi käden takin sisälle. Säpsähdin heti että ottaisiko tämä herra jonkin aseen tai pippurisumuttimen esiin. Mutta hän ottikin kirjan esiin. Se oli tosi pieni, pieneltä taskukirjalta näyttävä esine. Joku olisi luullut sitä pieneksi nahkaiseksi tupakka-askiksi, mutta tästä erottui vanhat kuluneet sivut ja kannet oli suljettu jollakin pienellä nahkalenkillä sekä napilla. ”Oletko kiinnostunut ajattelemaan mitä vanhat baarimestarit oli ajatellut ennen?”

”Olen lukenut jonkin verran internetistä.” Kohautin olkiani.

”Se onkin helppo tapa”, herra laski kirjan pöydälle. ”Mutta entä sitten kun kaikkea ei ole laitettu koskaan esille? Jonkun oivalluksia mitä ei koskaan oltu tarkoitettu laittaa verkkoon?”

Rypistin otsaani. Olihan siinä sekin asia. Asiat oli julkisia vasta sitten kun ne oli kaikkien saatavilla. Ja mitkä oli lopulta totta uutisissa jos isommat tahot päättivät voiman sekä rahan keinoin julkaisuista.

”Mitä jos katsot hieman tätä kirjaa, ja esität mielipiteesi siitä?”

Ensiksi mietin että saisinko siitä jonkun taudin. Kun baarissa ei ollut muitakaan asiakkaita, minulla oli aikaa tutustua. Ehkä pieni sivuhaara päiväni rutiininomaisessa polussa oli tarpeen antamaan taukoa.

En arkaillut siinä kun ryhdyin lukemaan kirjaa. Ensiksi minun täytyi myöntää tämän kirjan olevan vaikeata luettavaa kun se oli pientä tekstiä. Silti löysin joitakin otsikoita tutuista drinkeistä. Nämä täytyi olla vanhoja reseptejä, jo kirjoitustavan osalta. Onneksi kielipääni antoi mahdollisuuden perehtyä muutamiin otsikoikin.

Selailin vanhoja ja hauraita sivuja. Olisin kyllä tahtonut päästä lukemaan reseptejä tarkemmin, kuten tuo Alkemistin Eliksiiri. ”Tämä näyttää olevan tosi käytetty kirja.”

”Se onkin. Sattumalta se tuli erään huutokaupan yhteydessä, muiden tavaroiden mukana. En vain ole oikein löytänyt tuolle sopivaa käyttöä. Eikä tuollaisella kirjalla ole paljoa myyntiarvoa”, herra nosti lasia ja maisteli uhkaavasti vähentynyttä juomaa.

”Oletko keräilijä?”

”Eräänlainen. Autan vanhaa tietoa sekä taitoa päätymään oikeisiin käsiin. Antikvariaatin kautta, tietenkin.” Herra esittäytyi. ”Nimeni on–”

Samalla hetkellä puhelin soi. Säpsähdin siitä ja keskityin vastaamaan puheluun. Se oli illaksi tehtävä huoneen varaus. Se onnistui ja kirjasin sen ylös. ”Anteeksi äskeinen. Työasioita.” Pahoittelin herralle.

”Ei se mitään”, kauppias laski lasin tiskille. ”Ja voit pitää sen kirjan.”

Ehdin sulkemaan ja tarjoamaan kirjaa takaisin, kun kauppias sanoi halvan kuuloiset sanat minulle. ”Se ei ole minun.”

”Nyt se on.” Kauppias hymyili. ”Ja ehkä se antaa hieman hyvää pohjatyötä drinkkien tekoon jatkossa.”

Siinä oli omanlainen peränsä asiana. Katsoin jonkin verran kirjaa vielä, mutta katsoin uudestaan kauppiasta. ”Eli et vaadi tätä takaisin?”

Kauppias pudisti päätän. ”Sanotaan näin, että voin antaa yhden ehdon vaan kirjaa varten.”

”Ja se on?”

”Mikäli teet jonkin reseptin tuosta kirjasta, et saa itse maistaa sitä.”

Tuo oli ehkä typerintä, mitä olin koskaan kuullut. ”Miksi en? Eihän tämä ole mikään myrkkykirja?”

”Ei, ei todellakaan. Jos luet niitä reseptejä, ne on täysin kaupan tarjonnalla tehtäviä juomia ilman mitään outouksia. Ainoastaan jotkut termit saattavat olla erilaisia. Mutta sinun pitää ajatella tuon kirjan käyttöä lääkärin otteella.” Herra nousi seisomaan ja oikaisi vaatteitaan. ”Reseptejä annetaan ja kirjoitetaan potilaille tarpeen mukaan, eikä hyvä lääkäri kirjoita itselleen mitä tahansa diagnoosia.”

Yritin miettiä tätä kummaa ehtoa. Se tuntui kuitenkin niin järjettömältä että tarjosin kättäni. ”Sovittu.” En tosin voinut pitää sormia ristissä selän takana. Pidin kuitenkin tämän pienen kirjan lähellä itseäni.

Kauppias tarttui käteen ja puristi sitä. ”Taidan jäädä odottamaan mielenkiinnolla uusia juomia täällä.” Herra vihelsi kerran. Iso koira tuntui pomppaavan heti pystyyn. Elegantisti etenevä herra suuntasi ovelle ja vilkutti kerran vielä. ”Kiitoksia cocktailista.”

Vilkutin oviaukkoon katoavalle herralle. Minulle jäi jotenkin hämmentynyt ja kumma olo tästä kaikesta. Katsoin vielä kerran kirjaa kuin se olisi maailman ihmeellisin asia. Sainko juuri jonkun vanhan, käsiin hajoavan reseptikirjan kädenpuristuksella?

Olikohan tämä unta?

Kun kuulin kadulla vanhan auton hörähtävän käyntiin, näin mustan pakettiauton ajavan ikkunan ohitse. Siinä taisi lukea jokin Mennyt ja Tuleva. En tiedä miksi, mutta mielestäni se nimi sopisi paremmin hautaustoimistoon kuin johonkin kirjakauppaan.

Siitä tuli mieleen, että mikä se miehen nimi olikaan? Se ei yhtään jäänyt mieleen.

2.

Olin asunnollani, viihtyisässä kellarissa. Ei se oikeasti mikään kellari ollut, mutta asunto sijaitsi osittain maan alla kerrostalon pohjimmaisessa kerroksessa. Vähän hämärä se on talvisin, mutta sijainti oli hyvä eikä vuokra ollut paha vakituisesti työssä käyvälle baarimestarille.

Kun olin viimein asettunut asuntooni tyytyväisenä, ensiksi pidin huolen siitä että mikään ei soittaisi musiikkia tai mitään. Olin asiakaspalvelijan työssä ja kuuntelin joskus niin paljon puhetta sekä meteliä, että arvostin hetken aikaa hiljaisuudessa. Pidin ennemmin tunnelman rauhallisena ja annoin parin tekokynttilän valaista huonetta.

Vaihdettuani mukavammat vaatteet ylle ja tehdessäni kevyitä venytyksiä, meditaatioon tarkoitettu hetkeni ei tuonut minulle rauhaa. Kun katsoin olohuoneen keskellä olevaa arkkua, muistin sitä kautta alkoholit ja juomat. Eikä siitä mennyt kauan aikaa, kun ajattelin sitä mystistä herraa.

Minun olisi ollut helppo heittää kirja pois. Katselin sitä jonkin aikaa ja kun kuljin paperijäteastian ohitse, olin vähällä heittää sen sinne. Mutta olin lopulta utelias. Tähän ei kuitenkaan sotkeutunut mitään kyseenalaista tai laitonta, minun ymmärtääkseni. Jotkut baarien henkilökunnasta pystyi sotkemaan itsensä nopeasti alamaailman kuvioihin mukaan ja kesken juomien tarjoilun oli helppo toimittaa tarjottimilla annoksia unelmia sekä murskattuja haaveita. Sille tielle en lähtisi ja tämä sama tie jatkuisi työpaikallani. En aikoisi tuhota mainettani.

Ja kirja lepäsi nyt arkun päällä, muistuttamassa minua. Yritin kuitenkin venytellä, vaikka ajatukseni harhailu muualle. Lopulta luovutin venyttelyn osalta ja päätin vain lähteä syömään. Ateriaksi minulla oli salaattilounas runsaalla juustolla. Kun menin syömään sohvan päälle, avasin kirjan ja ryhdyin katsomaan sivuja tarkemmin.

Jostakin syystä tässä valossa sivut näyttivät paljon ymmärrettävämmiltä kuin baarissa. Söin salaattia samalla kun kääntelin sivuja.

Kirjan tekijästä ei ollut paljoa mainintaa. Oikeastaan pidin tätä enemmän päiväkirjana, sillä sivut oli välillä ytimekkäästi kirjoitettu ja sekavat piirtelyt näyttivät kiukkuisilta mustekynän testauksilta, mutta käänneltyäni kirjaa välillä huomasinkin ne olevan ilmeitä. Melkoisia olikin nuo irvistykset, mutta ne kuvastivat hyvin kirjoittajan huonoa päivää. Pystyin samaistumaan yhteen sivuun täysin.

”Vanha herra apteekkari oli jälleen kehuskelemassa saavutuksiaan siitä kuinka hänen apteekki oli pelastamassa kuninkaallista väkeä! Miten raivostuttavan ylimielistä sellaiselta puoskarilta, joka vaatii liikaa parantavista jauhoistaan. Hän syventykööt parantamaan ruumiillisia vaurioita rohdoillaan, minä aion voidella sieluja ja mieliä, rikastaa heitä tajunnan virtaa.”

En oivaltanut että luin kirjan tekstin ääneen. Se tuntui jotenkin miellyttävältä lausua, voimaannuttavalta. Varmaan muillakin baarien työntekijöillä oli ollut huonoja päiviä. Mutta millaisen reseptejä tämän päiväkirjan tekijä oli laatinut?

Selailin kiinnostuneena ja huomasin yhden resepteistä. Se oli kirjoitettu viimeisille sivuille, vapisevilla merkeillä.

”Tämä on täydellisin juoma, mikä on miellyttänyt sieluani koskaan. Tätä parempaa en pystyisi tarjoamaan edes alamaailman lautturille.” Kuiskasin sanat ääneen ja syvennyin lukemaan reseptiä.

Resepti itsessään muistutti täysin manhantania ohjeena, mikä sai minut miettimään ohjeen ikää. Tiesin sen ohjeen olevan sitten yli sata vuotta vanha, vaikka muistan kyseisen reseptin olevan hieman hämärän peitossa. En tahtonut sokaista itseäni sillä ajatuksella, että edessäni olisi jokin kuuluisan juomareseptin alkuperäinen muunnos. Innostuin lukemaan.

Monet oli tuttuja aineita, kuten ruisviski ja vermuttia. Mutta tässä oli lisäys, mitä en ollut koskaan nähnyt aiemmin. Syvennyin lukemaan ohjetta lisää.

”Lasin sisäpintaan pitää sivellä ohut pyöräytys hunajaa niin, että hunajalla on mahdollisuus valua alaspäin. Mitä monikukkaisemman niityn hunajaa on käytetty, sen parempaa.”

”Yksi ripaus muskottipähkinää jauhettuna ja pyöritä lasia niin että muskottipähkinä tarttuu hunajaan.”

”Jäähdytä lasi niin ettei jäätä sula lasin sisäpuolelle.”

”Jos tahdot aineksien olevan erittäin suosiollisia juomarille, pidä huolta että olet valmistanut juoman palavien laakerinlehtien savussa, jolloin juoman nauttijat ovat onnekkaampia.”

Sitten pysähdyin. Missä kohti tämä oli mennyt joksikin noitien taikakeiton tekemiseksi? Pudotin kirjan tuhahtaen pöydälle ja syvennyin syömään salaattia kuin kiukkuinen jänis.

Olikohan tuo kirja joku huono vitsi? Tämä oli tosin huono pila, sillä tällä tempulla ainakaan se herra ei rikastunut ollenkaan.

Mutta menettäisinkö mitään jos kokeilisin? Lähinnä mietin terveysuutisia tutkineena muskottipähkinän olevan lievä päihde, mutta sitä pitäisi ottaa isoja määriä. Mutta sitä ei toisaalta ole kielletty käytettäväksi juomissa nykyisin.

Olin pureskellut aikani salaattia ja sain sen syötyä. Pieni tauko oli tarpeen ja jälkiruokani tulisi olemaan henkistä tasoa. Ehkä oli hyvä hetki harrastaa kokeilevaa keittiötä. Kun teki näin luovaa työtä, oli vaikea erottaa vapaa-aikaa ja työtä. Varsinkin jos oli tapana juoda ja maistella vapaa-ajalla mocktaileja ja cocktaileja vuorotellen. Oltuani kuukauden mocktailien parissa minulle avautui uusi makumaailma.

Nyt oli kuitenkin tullut takaisin perinteiden ääreen, kun olin antanut lepoaikaa kielelle ja mielelle juomista. Tein itselleni mustan lonkeron juomaksi, kun minulle jäi sen herran puheet mieleen. Voisin väittää että se herra teki sanoillaan niin lähtemättömän vaikutuksen, että hänen puheet asuvat päässäni sokeritoukkien lailla. Ne sanat oli piilossa ja tuli esiin tuon tuosta, kun oli hämärämpi hetki.

Kun olin ottamassa lasillisesta suullista, taisin keksiä. Tarkalleen sen että millä kaikella lähden kisailemaan esikarsintaan. Tekisin mustan lonkeron, koska se oli hyvää ja virkistävää, mutta sen pystyi räätälöimään sopivilla lisukkeilla. Yhden ananasmocktailin voisin tehdä jos saan rakennettua sokeroidulla ja makeuttamattomalla juomavaihtoehdoilla kerroksia. Mutta tämä mystinen manhantanin tulkinta reseptinä jäi kummittelemaan mieleeni.

Päätin nimetä sen Eliksiiriksi. Se oli riittävän myyvä ja yksinkertainen. Mutta nyt päätin lähteä rakentamaan näitä juomia.

3.

Kisapäivä oli edessä. Tästä voisin edetä pidemmälle, kun olisin voittanut ensiksi haastavimman asian. Se oli itseni.

Se ei riittänyt, että olin harjoittelut kynttilän valossa ja heiluttanut savua taianomaisesti ympäri materiaalejani. Osasin tehdä Eliksiirin vaikka silmät kiinni, kunhan olin nähnyt ensiksi materiaalit. Pahinta oli se, etten uskaltanut kuitenkaan maistaa tuota juomaa.

Jotenkin se tuntui väärältä ja mystiseltä juomana. En varsinaisesti pitänyt siitä kuinka se oli kirjan viimeinen resepti ja jo kirjoitustapa oli jotenkin voimia riistävä. Siitä eteenpäin oli vain tyhjiä sivuja, vaikka olin kuinka koettanut lukea. En voinut olla salaamatta sitä asiaa, että olin huolestunut niin nokkelan ja luovan juomamestarin katoamisesta historiasta.

Olisiko tämä juoma niin kohtalokasta, että sen maistaminen veisi heti turmioon? Herran sanat kummitteli mielessä. Eikä varsinkaan asiaani helpottanut se, etten löytänyt mistään tietoa tällaisesta kirjasta, kun tutkin useampana iltana internetin verkosta. Enkä voinut kysellä nimenkään perusteella, sillä tässä vanhassa päiväkirjassa ei ollut edes nimimerkkiä.

Päätin vain kutsua tätä kirjaa Kuolleen Baarimestarin Oppaaksi.

Houkutukset oli suuret, kun olin katsojien edessä. Olin pyytänyt tätä varten hämärämpää kohtaa, lupaa polttaa kynttilöitä ja laakerinlehtiä samalla kun soittaisin välillä pientä hopeista kelloa. Se hopeinen kello oli vain oma pieni lisäys tähän tuokioon, koska keskityin luomaan sanattoman tarinan sekä mystiikan. Olin ehkä vienyt esiintymisen askelta pidemmälle lainaamalla puvustamosta mustan viitan. Pääsisin aloittamaan vapaamuotoisen osuuden kilpailussa, jossa taivas olisi rajana kuten sitä mainostettiin.

Kun rakensin Eliksiiriä, olin tuonut aineksia pyöreän peilin päälle laseineen. Päätin valmistaa useamman lasillisen kerralla jotta tuomarit saisivat maistella rauhassa sekä arvioida. Eliksiirin rakentaminen ei ollut mikään haasteellinen juttu, mutta hunajalla tapahtunut puuhastelu ja muskottipähkinäjauheen käyttö aiheutti enemmän supinaa. Tässä koettelin rikkoa rajoja kuin ne jotkut alkemistit etsiessään viisasten kiveä.

En ollut varma, mutta mutisin samalla hiljaa reseptin kohtia ääneen. Kun olin tutkinut muistiinpanoja tarkemmin, alleviivaukset oli hyvin pienellä tehtyjä latinankielisiä sanoja. Osa niistä liittyi elämän veteen ja arpanopan heittämiseen. Se oli mielestäni hyvä lisäys ja tuntui toimivan tässä mystisessä hetkessä. Oli myös joitakin sanoja, mitä en ollut varma lausumisen osalta mutta koetin lausua niitä. Ne oli mielestäni täysin epämääräistä muminaa, mutta niissä oli liikaa säännöllisyyttä ollakseen pelkkää siansaksaa.

Olin rakentanut juomat valmiiksi ja asettelin viisi lasia tarjottimelle, jonka keskellä kärysi laakerinlehti. Se tuntui jotenkin korostavan hyvin tätä tunnelmaa sekä hetkeä, kun tarjotin vietiin tuomareiden luokse.

Tarkkailin tuomareita, kun he ottivat vuorotellen lasinsa tarjottimelta. Neljä tuomaria arvioi kallistellen laseja. Kynät tuntuivat tekevän kovasti merkintöjä.

Mutta ne ilmeet, mitä tuomarit tekivät, niitä ei voinut sanoin kuvata. Se oli runsas sekoitus yllättyneisyyttä ja positiivista huumaantumista. Katsottuani heidän hitaasti jähmeydestä tyyneyteen sulavia ilmeitä todistin tämän juoman salaperäistä voimaa. Tämän täytyi olla jokin hittituote, jonka oli loitsinut.

Eikä se ollut ihme tuloksena. Yllätysosuuteni takasi minulle kirjaimellisesti janoa jatkaa eteenpäin, kun yksi este oli raivattu. En vain saanut mielestäni sitä sanatulvaa, jolla juomaa kuvailtiin. Ensimmäinen tuomari kuvasi sen olevan tannerta ravisteleva. Toinen tuomari kuvasi sen olevan jalat alta vievän. Toinen tuomareista kuvasi sen olevan mannerta järisyttävä. Kolmas tuomareista kuvasi sen olevan ruokahalua herättävän. Neljäs tuomareista antoi sille siunauksensa mykistävänä. Näillä tuloksilla ja sanoilla suorastaan ratsastin todistusten kanssa mielihyvän pilvissä. Tai niin ainakin yritin väittää itselleni.

Viidennes lasillinen oli yksin, mutta näin tuomareiden katseesta että ne janosivat tuota.

Mutta en pystynyt salamaan tunteinani. Näin sen riemun sekä nautinnon tuomareiden kasvoilla, kun he maistelivat Eliksiiriä. Sisälläni suorastaan kiehui, kun olin tehnyt jotain sellaista mikä auttoi minua pääsemään eteenpäin. Enkä tiennyt mitään ollenkaan siitä mitä olin tehnyt.

Nostin kirjan laukustani ja katsoin sitä. En tiennyt ollenkaan siitä mitä olin tehnyt tai luonnut. Toisaalta olinko luonnut sitä, kun käytin jo olemassa olevaa ohjetta?

Päätäni koski ja sisälläni oli kalvava tunne. Tunsin sisälläni kuplintaa, kuin jokin vanha juoma yrittäisi päästä pois ulos suustani. Tunsin sisälläni janon, joka vaati tyrehdyttämistä. Jos tämä oli mestariteos, kai minulla oli oikeus nauttia siitä?

Ehkä se murtaa jonkin onnenjatkumon, jos rikon uteliaisuuden takia lupauksen. Koska moni asia oli sujunut paremmin sen päiväkirjan myötä. Töissä meni paremmin ja pääsin kisaamaan pidemmälle tämän avulla.

Ja se tyhjyys pelotti siinä kirjassa. Jos se juoma oli koitunut viimeiseksi teokseksi Kuolleen Baarimestarin Oppaassa, oliko minulla rohkeutta tietää mitä se teki?

Ensimmäistä kertaa aikoihin tunsin itseni hyvin yksinäiseksi.

Pääsin asunnolleni ja kuuntelin sitä painostavaa hiljaisuutta. Mutta se ei ollut hiljaisuutta. Se oli kuisketta, mitä kuului varjoissa. Kun kuuntelin sanojen painoja, olin varma nuo oli tuttuja sanoja. Ne oli samoja sanoja, mitä tuomarit oli sanonut juomasta. Se oli yhtä lailla haltioitunutta ja arvoituksellista. Olin varma, että olin väsynyt siitä kaikesta kisailusta, mitä olin tehnyt tänään. Sisälläni tuntui kuivalta, kuin olisin antanut kaiken mehun itsestäni niiden juomien tekoon.

Jätettyäni tavarat paikoilleen ja vietyäni kirjan sohvan päälle, en tiennyt mitä ajattelin peilikuvasta. Sohvan takana oleva peili näytti minut kuivana ja kuluneena, aavemaisena. Missä vaiheessa olin päästänyt itseni tällaiseen kuntoon? Otin hitaasti silmälasit päästäni ja tunnustelin kasvojani. Se tuntui luisevalta ja olin tyhjä.

Mielessäni oli vain yksi asia, joka pyrki tulemaan ulos. Suutani kuivasi ja käteni vapisivat. Olin pidellyt jotain loistavaa, maailmaa mullistavaa käsissäni ja en tiedä itse siitä mitään!

Mutta tiesin mitä tekisin ja siihen tarvitsisin apua. Eikä minulla ollut muutakaan tässä kellariasunnossa. Eikä kukaan tulisi minua estämään.

Tahdoin niin kovasti tietää.

Minulla oli tarvikkeeni mukana ja minun oli helppo tehdä samanlainen asetelma kuin kilpailussa. Samanlaisen hämäryyden olin saanut aikaan kisassa, mutta tästä puuttui jotain. Tunsin sen itsekin. Ehkä se oli yleisö, joka olisi tarkkailemassa jokaista liikettä? En ainakaan tuntenut samanlaisia jännityksen matoja kiemurtelemassa nahkani alla kuin aiemmin.

Tein kynttilänvalossa ja laakerinlehtien savutessa juomaa itselleni. Toisaalta säästin hieman ajassa ja vaivassa joten oikaisin ohjeissa.

Nostin kauniin värisen juoman huulilleni ja kulautin Eliksiiriä suuhun. Odotin mielihyvän ja loiston maistuvan.

Mutta se ei maistunut. Toki, tässä oli hunajaa ja muskottipähkinän omaa aromia tuomassa pientä tanssivuutta makumaailmaan. Jokin tässä ei toiminut.

En tuntenut riemua eikä suuni mennyt hymyyn eikä nautintoon.

Olinko tehnyt jotakin väärin?

Jos tämä vaatikin perusteellisempaa lähestymistä, eikä sellaista hutaisemalla tehtyä. Siksi päätin tehdä toisenkin.

4.

Musta pakettiauto odotti kadulla. Kauppias oli katsellut jonkin aikaa tulevaa asunnon tyhjennystä. Laatikoita oli nostettu lava-auton lavalle. Sellainen ei jäisi huomaamatta näin rauhallisella kadulla, varsinkin jos oli vähänkään kiinnostunut tapahtumista.

Varsinkin jos oli kokenut kauppias, joka piti asioida henkilökohtaisesti. Eikä silmälasien takaa katsellut herra voinut olla huomaamatta mahdollisuutta tehdä löytöjä. Joskus vaati hienostuneen peliliikkeen, jotta voisi tehdä todellisia löytöjä.

”Anteeksi, voinko auttaa jotenkin?” herra nosti kättä ja vilkutti tyytyväisenä kättä.

Asunnon omistaja, vanha herra murahti. ”Toki. Täällä onkin tavaraa, mikä on vailla uutta paikkaa.” Vanha mies antoi laatikon herralle.

”Näyttääpä tavarat hyväkuntoisilta. Miksi olette kantamassa tätä hyvältä näyttävää tavaraa?” Herra nosti laatikon lava-autoon.

”Ei ne ole minun. Tämä on kuolinpesä.”

”Oi, osanotto.”

”Älä suotta. Täällä oli vuokralainen, joka unohti hoitaa vuokranmaksut ja keskittyi vai juomiseen.”

”Se on ikävää.” Herra otti laatikoita vastaan mieheltä ja auttoi nostamaan lava-autoon. ”Oliko hän ongelmaksi?”

”Ei, siinä se kummallisuus olikin. Hän vain alkoi kuihtumaan ajan saatossa ja puhui naapureille alkemistin salaisuuksista sekä lopullisen juoman löytämisestä. Se oli viranomaisille helppo siivous, kun oli kevyttä kannettavaa.”

Herra kuunteli ja nyökytteli. Kauppias näki muutamia baarimestareiden kirjoja, sekä yhden vanhan kirjan. ”Tässäpä on sekava lajitelma kirjoja.”

”Niissä ei ollut mitään ihmeitä. Ja on parempi, että viet ne pois. Tuo musta kirja oli kuulemma viimeinen asia, mikä oli jouduttu kiskomaan hänen käsistä irti.” Mies irvisti kirjan nähdessään. ”Se tuoksu ei varmaan lähde koskaan siitä.”

”En pelkää kuolinpesien omaisuuksia.” Kauppias katseli muutamia kirjoja kanssa, kuin etsisi jotain kanssa. ”Paljonko pyydät laatikosta?”

”Kunhan jotain pientä heität.”

Sellainen summa löytyisi aina kauppiaalta. Hän otti lompakon esiin ja tarjosi muutamia kolikoita miehelle. Kauppa oli tehty ja herra lähti kantamaan kirjalaatikkoa lähemmäksi autoaan.

Menneen ja Tulevan Antikvariaatin auto avattiin sivuovesta ja laatikko laitettiin kyytiin. Anu-koira haukahti iloisesti ja tälle reippaalle vartijalle herra antoi rapsutuksen leuan alle. ”Kaikelle on hintansa, kuten tiedät hyvin.” Kauppias esitti mustaa, pientä päiväkirjaa koiralle. Mutta sen verran utelias herra oli, että avasi tämän mustan päiväkirjan sivut.

Baarimestari oli täyttänyt sivuja, tai ainakin yritti. Hän oli tehnyt viimeisillä voimilla pienen lisäyksen Eliksiirin liittyen. Se oli yksinkertainen, mutta mitä mieleenpainuvin.

Älä juo tätä. Jos teet sen, olet omillasi.

”Siinäpä oli pirteät viimeiset sanat baarimestarilta.” Kauppias tuumi suljettuaan kirjan. Olisi aika jatkaa jälleen matkaa ja perehtyä uusiin tuuliin sekä maisemiin. Tällä kertaa kauppiaan mukaan tuli muutakin kuin vain läjä kirjoja. Eräänlainen vanha ystävä tuli takaisin lähtöpisteeseen, mutta yhtä kokemusta rikkaampana.

Tai ainakin yhtä hyvin käytettyä elämää rikkaampana, mikäli oltaisiin ihan tarkkoja.

Kauppias istui oviaukkoon ja katseli hieman kaupunkia. Tarkalleen ottaen hän katseli maailmaa, sillä siitä riitti ihmeteltävää sekä monia tarinoita kerättäväksi ja koettavaksi.

Anu-koira tuli kauppiaan viereen ja laski leuan omistajansa olkapäälle. Kauppias rapsutti tämän päätä hiljaa ja tyytyväisenä.

”Tiedän, minullakin on hieman jano. Äskeinen vaati kyllä melkoista odottelua ja asioiden kypsyttelyä. Ja minulla jos kenellä on enemmän kuin aikaa.” Herra pohti koiralle. ”Tahdotko jotain juotavaa kanssa, jos mentäisiin siihen baariin?”

Koira päästi pari tasaista vinkaisua.

”Sellainen juoma ei onnistu täällä, tiedät hyvin.” Kauppias jutteli koiralle ja hymyili mietteliäänä. ”Ja poltat kurkkusi kuitenkin, sisuskaluja kun et voi heti tuhlata.”

Tähän Anu haukahti ja tökkäsi kuonolla vielä kerran kauppiasta.

”Tuo oli hyvä perustelu. Vartiointisi vaatii sen mukaisen palkkionkin.” Kauppias mietti jonkin aikaa ja katsoi ylöspäin etsien jotain.