1.
Sisälläni kouraisi pahimman kerran. Se oli kylmä, joka hiipi selkäytimeen ja raapi raastimella hermoja. En saanut mitään annettua ulos ja se kaikki tukki mieltäni.
Patti tuntui tukkivan suoniani. Se sai kouristamaan sormiani tiukempaan otteeseen. Viimein käteni teki nytkähdyksen ja isompi voima riisti minut pois luomisen tuskan parista.
Paiskasin jälleen siveltimen lattialle. Tuo maalauksen instrumentti pyöri jonkin aikaa vanhojen sanomalehtien päällä ja teki tipoista tasaisen vanan aikaisempien tahrojen päälle.
Pieni taiteellinen ateljeeni oli enemmän vankila kuin paikka päästää luovuus valloilleen. Se että en ole saanut mitään tehtyä aikoihin raastoi mieltäni ja tukahdutti järjen. Kun edessäni lepäsi taulu, mihin olin testaillut siveltimien avulla maalia, se oli ainoa mitä olin saanut aikaan viimeisten kuukausien aikana. Pelkkä sekava lajitelma värejä, ei sen enempää.
Hieroin päätäni ja käänsin selkäni lämmittelytaululle. Kun katsoin muutamia seinällä olevia keskeneräisiä tauluja, ne muistuttivat aivan liikaa niistä ajoista kuin kaikki oli hyvin. Kaikki oli impressionismin nimissä varsin lupaavia, mutta pahasti keskeneräisiä. Kaikkia niitä yhdisti yksi ja sama ongelma: ne oli jäänyt keskeneräisiksi.
Tuokin taulu missä piti olla puisto, se oli vähän liian pimeä. Tuo toinen taulu purosta oli vain liika sumuinen. Kolmas kuva metsän puista oli jo yököttävää katsoa. Rungot seisoivat pilvien seassa ja katosivat vain jonnekin. Eikä ne ollut ainoat.
Kello oli jo yksi ja aamuyön piti olla parasta aikaa taiteilijalle. Se taisi olla niin ennen kun kaupunki oli rauhoittunut levolle, yönkulkijoiden vain vaeltaessa hämärässä. Ne oli ollutkin parhaat hetket nauttia luovasta työstä.
Tai en oikeastaan voinut puhua sitä luovana työnä. Se oli enemmän kuin harraste. Oikea työni kuihdutti minua kaavamaisuudella ja näkymättömyydellä. Ainoa ilo ja hyöty siitä työstä näkyi kahdella tapaa. Se toi minulle rahaa elämään ja toi minulle mahdollisuuden tarkkailla muutakin maailmaa.
Poistuin taiteluun pyhitetystä huoneesta. Se oli ehkä nurinkurinen ratkaisuna asunnon osalta. Kun oli pieni kolmenkymmenen neliön kaksio makuuhuoneella, koin luontaisesti tarpeellisena muuttaa makuuhuone taiteiluhuoneeksi ja pitää siellä samalla myös tarvikkeitani. Itse pystyisin nukkumaan sohvalla. Eikä muutenkaan tällaisessa pienessä tilaihmeessä voinut kehuskella irtaimiston määrällä. Oikeastaan näinkin oli hyvä. Kun töitä oli vähemmän, myin hiljalleen muutakin irtaimistoa jotta saisin rahoitettua asumista sekä elämää. Sohva, pieni pöytä ja sen sellaiset oli onneksi vielä jäänyt. Enkä kuitenkaan tahtonut tehdä Diogeneksen tasoista elämää itselleni ja maksimoida kurjuutta sekä sen vaatettamaa vapautta. Ei tällaisessa maailmassa voisi elää missään tynnyrissä ja tässä maailmankolkassa olisin varmasti paleltunut jo aikoja sitten.
Silti sain pitkään siitä kurjuudesta ja askeettisesta elämästä virtaa sekä sielua harrastukseeni. Oikeastaan se oli enemmän elintapa, koska kävin koulunkin tätä varten. Taiteilun ja luovan tuottamisen osalta ala oli hyvin kilpailtua enkä päässyt koskaan eteenpäin enkä isojen rahojen äärelle. Ainakin välillä tein omaksi iloksi taidetta ja joskus sain myytyä muutamia tauluja pois nurkista. Oikeastaan edustin sitä puhtainta taiteilijan elämäntapaa, joka peilasi elämän ankaruutta parhaiten: nälkätaiteilijaa.
Nyt olin enemmän nälkäinen kuin taiteilija. Siitä viimeisestä oikeasti hyvää oloa antavasta taiteilusta oli aivan liian pitkä aika.
Olin unohtanut juustonpalan lautaselle vesilasin äärelle. En tahtonut viedä sitä jääkaappiinkaan takaisin, joten tein siitä itselleni yöpalan. Vielä kun minulla oli televisio, joskus annoin olla sen päällä ja täyttää asuntoa äänillä sekä valistuksilla. Erityisesti mieleen jäi juurikin kaikki terveysopit ja niitä käsittelevät ohjelmat. Sitä kautta oli hyvä verrata itseäni ja omaa tilannetta, vaikka parhaat vastaukset saisin menemällä tutkimuksiin.
Yösyöpöttelyn ja epäsäännöllisen elämänrytmien osalta olin ehkä alipainoinen, mutta en kuitenkaan käyttänyt päihteitä. Se ehkä paransi paljon elämänlaatua ja voisi luvata pitkää ikää. Tosin elämäntapojen vaakakupissa painavammalla puolella keikkui mikroateriat, juustot, hillot ja korput. Jos minun täytyisi koko ajan syödä hedelmiä ja terveellistä ruokaa, rahaa ei jäisi paljon muuhunkaan. Sitä paitsi pala juustoa täytti minua proteiinin avulla. Olisihan se mukavampi panostaa ruoanlaittoon ja kokkailla itsekin. Mutta missä välissä, sitä pohdin.
Se vain tuntui olevan jostakin pois, kaikki muu kuin taistelu taiteeni kanssa. Jos sen saisin jotenkin sanoitettua, tunnen inspiraation tällä hetkenä valtavana kalana. Se ui ja elää omaa elämää pinnan alla. Tiedän että se ui siellä ja oli siten omassa elementissään. Mutta se vain näyttäytyisi vaikeimmalla mahdollisella tavalla. Aina kun koetin saada sitä luovuuteni onkeen kiinni, se vain kierteli ja kaarteli kauempana. Ihan kuin sellainen asia voisi ilkkua minun työpanokselleni. Saisin tehdä enemmän kuin vain houkutella sitä esiin.
Tietäisinpä vain että mitä tekisin. Tahdoin kovasti saada tuon inspiraation kiinni.
2.
Työnsin siivouskärryä edelläni. Kävin juuri pesemässä yleiset wc-tilat ja olin matkalla pyyhkimään käytävää. Tähän aikaan päivästä tässä toimistorakennuksessa päivä olisi pääsemässä alkuun ja samalla voisin tarkkailla täällä olevien ihmisten hetkellistä, mutta kiireellistä elämää. Seisoin hetken aikaa sivussa, kun annoin pahimman ruuhkan mennä ohitseni.
Kun minulle ensimmäistä kertaa ehdotettiin laitoshuoltajan paikkaa osa-aikatyön nimissä, olin lähes tyrmätä ajatuksen. Se tuntui olevan maailman kiittämättömintä työtä. Kun siivosin muiden roskat ja jätteet pois, kukaan ei huomannut sitä. Sen sijaan keräämättä jääneet roskat ja muut tahrat huomattiin pian, ja siitä tuli sanomista. Sellaiset tahrat kun eivät sopisi tällaisten paikkojen imagoon, kuten minulle selitettiin.
Kun olin tehnyt tätä parisen vuotta, olin nähnyt monia asioita. Voisin kutsua tätä jopa luontodokumentin tasoiseksi elämykseksi, kun tarkkailin hetken aikaa kiireen monia muotoja. Välillä tuntui siltä että työntekijät kulkivat ihan jotain omaa vauhtia, jota ei voisi mitata millään mittarilla.
Toisaalta heidän vauhti meni puhtaasti rahan määrittelemässä tahdissa. Ja näkihän sen, että kenen takkia ei saisi minun kolmen kuukauden vuokralla. Tai kenellä oli niin kalliit kengät, että minun eliniän aikana en ole sijoittanut sellaista summaa kenkiin. En ollut koskaan pystynyt sellaiseen, enkä varmasti pysty myöhemmin.
Kiinnitin huomiota kolmeen herraan, jotka juttelivat keskenään. Vuosien aikana tunnistin kyllä useammat tämän toimistorakennuksen työntekijät. Esimerkiksi tuo kolmikko tekivät paljon kauppoja ja ilmeistä päätellen he menisivät heidän suosikkibaariin juomaan lasilliset Manhantania. Kerran seurasin heitä uteliaana ja tein pieniä luonnoksia samaan aikaan kun nautin lasillista vettä.
Olin aikeissa palata työntämään kärryä, mutta kiinnitin nopeasti huomiota kadun toisella puolella olevaan autoon. Se oli musta ja hyvin vanha. Sen pyöreät muodot ja kumma musta värimaailma vangitsi nopeasti minun huomioni. En muista että olisin nähnyt tuota kyseistä autoa täällä aiemmin. Eikä se sopinut ollenkaan täällä työskentelevien autoilijoiden imagoon. Heidän autot oli suorassa suhteessa pankille tilitettävään velkaan. Ja mielestäni muutenkin uusi ja kallis auto oli maailman surkein sijoituskohde näyttää omaa egoa.
Tunsin puhelimen piippaavan taskussa. Minua odottaisi varmasti jokin yllätyskeikka talossa. Eikä se ollut ihme. Olin ottamassa puhelinta esiin ja käännyin, kunnes säpsähdin jonkun seisovan edessäni.
Mustapukuinen herra vaikutti siltä että hän olisi seisonut jo jonkin aikaa vieressäni. Kauanko olin ollut paikoillani tai hänen edessä?
”Anteeksi!” pahoittelin nopeasti.
”Ei, mitä tuosta. Minun tässä täytyy pahoitella.” Herra vastasi ja asetteli silmälasit paremmin nenälleen. Huomasin silmälasien olevan varmaan jotain hopeaa, linssien ollen pyöreät kuin kolikot. ”En saisi häiritä kansakunnan hiljaisten sankareiden töitä.”
Herran puheensävy oli erikoista. Voisin sanoa että jopa oudolla tapaa rauhoittavaa ja tyyntä. Hänellä oli varmasti ikää ja kokemusta monestakin.
Kun olin päättänyt keikkatyöni ja päässyt viimein ulos, kiersin toimistorakennuksen takaa pääkadulle kuin mikäkin varas. Välillä tunsikin oloni tällaisesti alemman luokan kansalaiseksi, kun en saanut kulkea muista ovista. Meille henkilökunnalle ja vähemmän rahakkaan työntekijöille piti olla oma ovi varattuna.
Pääsin kuitenkin pääkadulle ja todistin sen mustan auton olevan edelleen siinä. Kauanko auto oli seisonut siinä? Ainakaan tuo auto ei ollut vieläkään saanut sakkoja, vaikka vieressä oli useampia autoja, jotka oli saanut sakon. Mutta tuo auto oli jotain käsittämätöntä maalauksen osalta. Mielestäni tuohon autoon oli maalattu monta kerrosta, osan ollen läpikuultavampia kuin toiset, jolloin autoon oli syntynyt outo avaruuden syvyys. Aina kun käänsin päätäni, näin uusia sävyjä eri kohdissa.
Pysähdyin katsomaan autoa, kunnes todistin jotain majesteettista istuvan autossa. Se oli musta koira, mustempi kuin mikään asia. En tiedä auttoiko paljon lukemani koiratarinat tässä kun tunnistin heti tuon koiran.
”Faaraokoira!” Tuosta lihaksikkaasta, lyhytkarvaisesta ja pystykorvaisesta olennosta ei voinut olla erehtymättä.
”Ja aito sellainen.”
Säikähdin pirunmoisesti puhetta. Takanani seisoi se aikaisempi herra, jota säikähdin siivouskeikan aikana. Hänellä näytti olevan kaksi hotdogia yksi kummassakin kädessä. Hetken aikaa katsoin hämmentyneenä tätä herraa ja hänen nakkisämpylöitä.
”Oletko nälkäinen?” herra tarjosi hodaria.
”Mitä?” kysyin hetken päästä.
”Kun en saanutkaan seuraa, niin on yksi ylimääräinen jäljellä.” Herra tarjosi. ”Se on tuosta läheisestä grillikioskista. Voin kyllä antaa kuitin jos ette usko.”
”Kyllä uskon.” Otin epäuskoisena hotdogin vastaan. En tajunnutkaan että miten nälkäinen olin. Varsinkin kun sain eteeni ilmaista ruokaa. Hotdog näytti olevan ruokaisin ateria mitä olin hetkeen pidellyt käsissäni. Ryhdyin syömään sitä niin nopeasti että en ehtinyt häpeilemään. Vaikka luomisen nälkä takkuili pahasti, keho tuntui kaipaavan jotain mitä olin unohtanut.
Herra söi rauhallisesti omaa osuuttaan ja katseli ympärilleen katua. ”Tämä on kyllä varsin eloisa paikkana. Omalla tapaa inspiroiva pysähtyä katsomaan.”
”Mitä tarkoitat?” sain kysyttyä kun suuni oli täynnä ruokaa. ”Oletteko sijoittaja?”
Herra hykersi ja pudisti päätään. ”En varsinaisesti, vaikka tiedän mihinkä sijoitan mielelläni huomiota. Tietynlaiseen kauneuteen ja puhuttelevaan hetkeen. Ja sellaisen vangitseminen koviin raameihin on vaikeaa.”
En tiedä kuinka tulin siihen lopputulokseen, mutta päättelin toisen olevan jonkin taiteilija. Se oli ehkä epätoivon täyteinen kipinä saada jotakin apua mielelleni. Mutta tartuin siihen sen mukaisella toiveella.
”Muistanko oikein, että tapasimme sattumalta aiemmin päivällä?” herra kysyi.
Vastasin myöntävästi.
”Muistankin sellaiset herrat, joilla on Van Goghin pohtiva katse.”
”Anteeksi kuinka?”
”Teillä on samanlainen katse kuin Van Goghilla. Tiedättehän hänet?”
”Totta kai. Postimpressiomisin merkittävä nimi taiteen osalta.” Voisi sanoa, että se taiteilija oli aikaansa edellä, mutta saavutti todellisen nerouden maineen vasta aivan liian myöhään. Mutta hänellä oli paljon sellaisia ongelmia mitä en toivoisi koskaan itselleni.
”Pidän erityisesti hänen yhdestä teoksesta. Se missä on sureva vanha mies.”
Yllätyin tästä. Useammat ajattelivat siitä taiteilijasta Auringonkukkia tai Tähtikirkkasta yötä teosten osalta. ”Saanko kysyä miksi?”
”Se teos? Se ikuinen kaipuu ja tuska, mikä kaivertaa monilla nahan alla menetyksen osalta. Se on asia, mitä on hyvin vaikea saada sanoiksi tai kuvaksi. Mutta hän onnistui siinä, vangiten vain yhden muodon siitä. Eikä tuskaan tarvita aina silmiä, mistä peilata. Ne on ne pienet eleet ja sävyt.”
Olin hyvin varma siitä, että edessäni oli tosiaan jokin oman alan taiteilija tai keräilijä. ”Tiedättekö työn osalta paljon sellaista?”
Herra hymyili. ”Onhan niitä tullut kuolinpesissä ja keräilijöiltä vastaan. Mutta tahdotko nähdä mitä minulla on autossa?”
Kun olin syönyt hot dogin ja pyyhin paperilla suutani, katsoin tuota mustaa autoa. Se näytti juuri sellaiselta, millä gangsterit ja sen sellaiset voisi kaapata ohikulkijoita mukaan johonkin karmeisiin kiristyskuvioihin. Näillä tuloilla minulla ei ainakaan ollut muuta menetettävää kuin henki ja se oli riittävän arvokas suojeltavaksi kurjinakin hetkinä. Katsoin vielä kerran ympärilleni. Ainahan täällä joku kulki ja näki jos jotain outoa tapahtuisi.
Siksi uskalsin nyökätä.
En ehtinyt kysymään mitään edes koirasta tai nimeä, kun herra oli jo pakettiauton sivuovella. Hän tarttui kahvaan ja avasi oven. Katsoin kuitenkin varalta etäältä tuonne auton sisälle ja haukoin henkeä.
Ruumisarkku oli asia, jonka näin ensimmäisenä. Siellä ei kuitenkaan tainnut olla asukasta paikoillaan kun sieltä pilkisti sekava läjä kirjoja. Oikeastaan joka puolella tuntui olevan laatikoita ja hyllyjä täynnä mitä kummallisempia kirjoja. Kaikkia yhdisti muutama asia: ne oli hyvin vanhoja, tuoksuivat ullakolta sekä pölytä ja ennen kaikkea, kaikki oli nahkapäällysteisiä kirjoja. Koko kokoelma oli revitty ajalta milloin ei ollut kauppojen viivakoodeja tai muita merkintätapoja.
”Oletteko kirjakauppias?” päätin kysyä.
”Yhtä paljon kun olette taiteilija.” Herra otti yhden, vanhan salkun lähemmäksi.
”Mistä tiedät sen?” En mielestäni kertaakaan ollut maininnut siitä tälle herralle. Enkä ole koskaan nähnyt häntä.
”Näen paljon asioita. Kuten näen preussinpunaista sormenpäissänne sekä kynsissä.”
Katsoin nopeasti kättäni. Siinä oli tosiaan maalinjäämiä eiliseltä. Olinko koko päivän tehnyt töitä likaisilla sormilla? En ainakaan olisi huomannut sitä kun minulla oli päivällä koko ajan hansikkaat käsissä.
”Ja minulla on jotain, mikä voi kiinnostaa sinua nähdä.” Herra otti laatikosta pienen kirjan. Se oli kummallisin näköinen kirja, mitä olin koskaan nähnyt. Sen lisäksi että kirjan takakanteen oli tehty nahkaiseen selkään siveltimille pienet taskut, pilkistävien siveltimien seurana kirjan kansi ei paljastanut mitään muuta kuin karmean jäljen maalien sotkusta. Koko kirja näytti olevan risteytys telinettä, maalauspalettia ja muistiinpanoja.
”Mitä tuolle kirjalle on tapahtunut?” kysyin hetken päästä.
”Tämä löytyi aikoinaan erään taiteilijan kotoa. Häntä kiinnosti abstraktit muodot ja maailman näkeminen toisin. Hänellä oli ehkä huonot hetkensä, mutta jos tahdot nähdä millaisen teoksen hän on tehnyt, odotahan.” Herra antoi minulle huoletta kirjan käteen.
Yllätyin tuon kirjan painosta.
”En voi maksaa nyt. Mutta jos voitte kirjoittaa laskun niin se sopii.”
”Ei sinun tarvitse siitä murehtia. Voimme tehdä vain pienen sopimuksen.”
”Millaisen?”
”Tahdon vain ensimmäisen teoksesi, jonka teet tällä.”
”Ensimmäinen työni?”
”Niin. Se on mukavaa saada muisto.”
Epäilin kyllä suuresti. Ehkä olin katsellut nuorempana liikaa niitä ohjelmia, joissa tehtiin hämäriä sopimuksia pirulliselta näyttävän kauppiaan kanssa. Minun oli pakko ottaa pari askelta sivulle ja silmäillä kirjaa. Tarkalleen ottaen silmäilin tätä herraa. Ainakaan hänellä ei ollut pujopartaa, eikä vuohensorkkia eikä ollenkaan häntää. Jos hänellä olisi sarvet, olisihan ne näkynyt ohimolta. Ja olihan herralla varjokin.
Mutta varjo, en pitänyt siitä oikein. Se oli jotenkin muodoton ja syvä. Katsoin sitä jonkin aikaa. Ravistelin päätäni. Varjo oli paikoillaan ja mukaili täysin herran liikkeitä.
Olin varmasti väsynyt ja uupunut.
”Minulla on vähän hankala vaihe taiteen kanssa.” Myönsin hetken päästä ja olin tarjoamassa kirjaa takaisin. ”En tiedä pystynkö ottamaan sellaista toimeksiantoa vastaan.”
”Ei se ole toimeksianto. Se on asia, joka saa kypsyä ja ottaa aikansa.” Herra työnsi kirjan takaisin minua vasten. ”Ja sinullahan saattaa olla joitain töitä mitkä odottavat ensiksi valmistumista?”
Miksi tämä herra tuntui näkevän paremmin minun läpi kuin minä itse? Taputin mystistä kirjaa kättäni vasten. ”Hyvä on. Voin kokeilla. Mutta miten minä saan sinut kiinni?”
”Hyvin yksinkertaista.” Herra otti nahkaisen, käärmemäisen lompakon esiin takkinsa taskusta. Hän antoi minulle käyntikortin. Tarkalleen ottaen hän sujautti sen juuri saamani kirjan sisään. ”Ota aikasi.”
Ainakin nyt minulla oli käyntikortti hänelle. Ehkä syventyisin siihen myöhemmin, kunhan pääsisin asuntooni. Tosin tahdoin tehdä vielä yhden asian.
”Tuota noin. Saisinko silittää koiraanne?”
”Anua?” herra vilkaisi. ”Jos hän sallii sen. Monella asialla on oma tahtonsa.”
Outoa käytöstä omistajalta, tätä pohdin. Kun menin auton viereen ja kurkistin auton ikkunasta, musta koira lähestyi minua. Kiinnitin nopeasti huomion tässä koirassa yhteen erikoiseen seikkaan. ”Hänen nimensä on Anu? Miksi hänet on varusteltu toisin?”
Herra oli sulkemassa pakettiauton sivuovea. ”Yksinkertaista. Se on lyhenne.”
”Mistä?”
”Anubis.”
”Anubis?”
Koira haukahti. Kun tämä heilutti piiskamaista häntää ja hieraisi kuonoa kättäni vasten, olin ainakin saanut yhteen asiaan vastauksen. Herralla oli varmaan omintakeinen huumorintaju, kun nimeää uroskoiran Anuksi.
Se oli vain yksi osa sitä omituisuutta, mitä tässä tilanteessa oli.
3.
En tiedä mitä kohtalon ivaa maailma oli minulle antanut, mutta työtä oli vähemmän. Olin kirjaimellisesti nälkätaiteilija, mutta ilman taiteilua. Ei ainakaan sitä mikä edistäisi minua eteenpäin.
Kun olin viettänyt muutaman päivän asunnossani ja järsinyt vain korppuja, sohvalla ollessa tunsin tyynyn alla jotain. Löysin sen kummallisen taiteilun kirjan. Samassa muistin sen kirjakauppiaan ja koiran. Hymähdin hieman kun makasin sohvalla ja otin tuon tahraisen kirjan käteen.
Siitä taisi olla useampi päivä kun tapasin hänet. En varmasti olisi muistanut häntä pelkästään ohimenevän kävelyn aikana, mutta se erikoislaatuinen koira, auto ja tämä kirja auttoivat kummasti muistamaan sen.
Oli sadepäivä muutenkin. Ulkona satoi ja eikä ollut muutenkaan paljoa rahaa ulosmenemisen osalta. Lähimmän ulkomaanmatkan kokemuksen saisin jos menisin käymään vieraassa kerrostalossa tuulikaapissa. Minulla oli nyt enemmän aikaa kuin olisi tarpeen.
Tuskin siinä tulisi paljoa vahinkoa jos vain selaisin sivuja. Eikä mennyt kauan aikaa, kun olin jo selailemassa aivottomasti sivuja.
Mitä enemmän tutkin sivuja, sitä enemmän rypistin otsaani. En ollut enää selälläni sohvalla, vaan pyöräytin itseni vatsalleni katsomaan tätä outoutta. Odotin jotain päiväkirjaa joltakin sata vuotta sitten kuolleelta taiteilijalta, mutta tämä oli enemmän jokin luonnos- ja kuvapankki kuin mikään henkilökohtaisia vuodatuksia sisältävä kirja. Jokainen aukeama tuntui olevan enemmän kaavio jostakin isommassa ja oudosta taideteoksesta.
Eniten minua kiinnitti huomio nuo oudot kuvakulmat. Noilla tuli varsin abstrakteja kulmia asioihin. Oli vaikea hahmottaa asioita, ellen olisi hyödyntänyt kultaisen leikkauksen lakia kuvien tulkitsemisessa. Ja se tuntui varsin loputtomalta kun katsoin yhtä luonnosta, mikä tuntui olevan venytetty maapallo mustassa aukossa. Se oli jotenkin ahdistava kuva, varsinkin kun en ollut avaruuden suurin fanittaja. Kaikki tuntui liian suurelta ja se tuntui tekevän itsestäni jotenkin aivan mitättömän sekä merkityksettömän. Eikä tuon taululuonnoksen nimi ollut mitenkään herkullinen rauhoittamisen osalta. Sen nimi oli Riittävästi Aikaa.
Oli parempi kääntää sivuja. Eikä seuraavalla aukeamalla asiat ollut yhtään parempia. Jokin ihminen näytti olevan pingotettu luonnoksen osalta tauluun ja ihminen näytti niin vääristyneeltä. Teoksen nimi, Omat Rajat ei herättänyt ainakaan yhtään helpotusta tuskan osalta.
Kolmas kuva oli jotenkin sekava. Vasta kun käänsin kirjan ylösalaisin, oivalsin sen olevan koira. Se kevensi jotenkin mieltä nähdä omalla tavalla söpö ja karmiva kuva. Nappisilmät tuntui vangitsevan kaiken huomion koirassa. Samalla mieleeni hiipi se kauppiaan koira, musta faaraokoira ja sen täysi loisto. Varsinkin kun ajattelin sitä mustaa, kummaa autoa. Kun tarkemmin ajattelin, sehän oli kuin monikerroksista lasia ja jokaisessa kerroksessa oli omanlainen värimaailma yksityiskohtineen.
Voisinko jotenkin rakentaa mitään niin kerroksellista, siveltimen voimin?
Kun käänsin sivuja, ahmin suorastaan ajatuksia. Sadepäivä oli jäänyt jonnekin kaukaisuuteen ajatusten osalta. Varsinkin kun tutkin siveltimiä ja sitä miten niitä oli koetettu rakentaa. Toivoin sydämeni pohjasta että näissä olisi jäänyt ideatasolle. Koska en tosiaankaan tahtonut kirkonkynnyksestä vuoltua siveltimen vartta ja siihen laitettavaa kuolleena syntyneen hevosenvarsan häntäjouhia. Tuskin minulla olisi ollut leskeksi jääneen hääsormusta, mistä olisi tullut tarvittavat materiaalit siveltimeen.
Tämän täytyi vain olla sairasta mielikuvitusta. Taiteilijathan oli eräänlaisia rajojen rikkojia. Mutta näin pitkälle en kyllä menisi.
Lukeminen saisi riittää nyt.
Kun pudotin kirjan sohvalle, tyydyin katsomaan käsiäni. Ne olivat toimettomina. Loppujen lopuksi pidin siitä kuinka sain tehdä käsilläni paljon asioita. Päivät kului nopeammin kun olin töissä ja muistan jopa ne päivät kun maalatessani sain paljon aikaan ja en tajunnut ajan kuluvan niin nopeasti.
Jokin sisäinen tunne käski minua liikkumaan. Se oli uusi tunne ja se tuntui nykivän sisäisiä naruja. Tämä tunne oli täysin vieras, kuin jotain koetti pyrkiä minusta pois.
Askeleet veivät minut taiteiluhuoneeseen. Milloin viimeksi olin edes ollut täällä? Siitä tuntui olevan ikuisuus. Jopa tuo paikoillaan oleva taulu tuntui siltä että sitä en ollut ajatellut aikoihin. Mutta pahalta tuntui laittaa seinää vasten. Sen verran osoitin armoa että vedin valkean, vanhan käytöstä poistetun lakanan suojaamaan tuota teosta. Kieltämättä siitä tuli kurja olo, kuin olisin vetänyt jonkun kuolleen ylle lakanan. Mutta eihän tuo teos ollut kuollut vielä. Se vain odotti hetkeä unessa. Jotenkin se toi lohdullisuutta.
Nostin tyhjän taulun telineeseen. Tämä tuntui rahanhukkaukselta, taulut maksoi niin paljon tyhjänä mutta kalliimpaa sekä kivuliaampaa olisi jättää sellainen täyttämättä. Otin siveltimiä esiin ja paletin. Onneksi oli sen verran maalia, että voisin aloittaa kokeilun. Mutta miten tekisin kaiken?
Öljymaali odotti paletissa, kun lähdin hakemaan vaistonvaraisesti sen taiteilijan kirjan sohvan päältä. Lähdin hakemaan sivuja esiin, kuin tietäisin mitä etsisin. En muista taltioineeni mitään sivua ylös kirjasta mutta tiesin silti mitä etsiä. Kun katselin jonkin aikaa kultaisen leikkauksen periaatteella noudattaen. Otin hiilikynän pölyjen seasta esiin ja aloitin hieman hahmottelemaan luonnosta tauluun.
En tiedä miksi tein tämän, mutta tuntui siltä että minun täytyi tehdä näin. Nuo kaavat sai minulle tarpeen ikuistaa se musta koira, jossa olisi sen pakettiauton värimaailma. Jos vain saisin siitä tarpeeksi kosmisen, niin kaikki olisi hyvin.
Kun luonnostelin tärkeimpään kohtaan taulusta silmien ja kuonon paikan, tämä tuntui oudolta todistaa käytöstäni. Ellei minulla olisi vaatteita yllä, olisin voinut vannoa nivelistä lähtevän jonnekin tuntemattomiin korkeuksiin naruja mitkä ohjailisi liikkeitäni.
Hitaasti transsinomaisin liikkein välillä kirjaa lukien ja tauluun syventyen maalasin. Se oli mekaanista, enkä ajatellut mitään. Tein vain siksi kun olin oudossa virrassa. Se ei ollut sitä tavanomaista taiteellista virtaa, joka joskus upotti minut hakemaan värejä ja kontrasteja maalauksiin. Kun sivelin violetin ja mustan voittoista väriä tauluun kerroksittain, tunsin sisälläni pyöritystä. En ollut koskaan maalannut mitään näin mustaa, enkä muista että olisin koskaan käyttänytkään näin paljon mustaa tauluun.
Mutta sitä virtasi, lisää ja lisää. Kerroksittain. Kaikki tuntui käyvän luonnostaan ja upposin tekemään maalausta. Keskityin tekemään silmiä niin kovasti, että tuijotin pientä maailmankaikkeutta noissa silmissä. Yksi väärä tökkäisy siveltimellä ja olisin varmaan pyyhkinyt jonkun tähtien muodostaman joukon maailmasta. Sitä en olisi sallinut.
Koska tuo koira oli nyt koko maailma ja maailma pyörisi hänen tahtiin. Siveltimen veto kerrallaan rakentaisin mustuutta ja sen kaikkia sävyjä kunnes se olisi valmista.
Lopputulos oli varsin yököttävä. Se oli niin mustaa, pyörivää ja kaikkeuden keskellä oli vain silmäpari joka ahmi nopeasti katsojan huomion.
Tämä oli kyllä karmein työni. Kauanko minä maalasin sitä? Päivän vai kaksi yhteen menoon? Olo tuntui sen verran heikolta että olin vain lattialla ja nuokuin järsiessäni korppuja sekä viimeistä kantapalaa juustosta. Päivän ensimmäinen ja viimeinen ateriani oli tässä, mutta taulu itsessään oli se mikä kasvatti ruokahalua.
Olin tosiaankin onnistunut viimein maalaamaan jotain. Vaikka tuo oli vähän muuta mitä olisin tahtonut, sen rosoisuus ja loputtomuus ainakin avasi jotain uutta sisälläni. Se solmu, mikä oli pitänyt minua otteessa aivan liian pitkään.
Se oli helpotus, mikä pääsi minusta ulos sekä huokauksen, riemun ja tuotoksen osalta. Silti tuo taulu tarvitsisi yhden asian vielä ennen kuin voisin miettiä jatkoa sen kirjan kanssa.
Minun oli pakko avata ikkuna ja tuulettaa hieman. Onneksi sade oli loppunut jo aikaa sitten. En ymmärrä miten heikoksi tällainen maalailu voisi vetää. Raahasin itseni vaivoin ikkunan luokse ja avasi narisevan sekä erityisen likaisen ikkunan.
Haukoin happea ja katsoin kaupunkia. Oliko tosiaan aamu? Olin ainakin valvonut yhden yön ja osan päivääkin. Vähemmästäkin olo voisi tuntua huteralta. Nojasin ikkunanreunaa vasten mutta nyt minulla ei ollut tarvetta keikkua ikkunalta. Olo ei ollut epätoivoinen.
Kaupunki näytti niin kummalta loppujen lopuksi. Minun piti hieroa kovemmin silmiäni. En muista että olisin koskaan nähnyt tällaisia värejä aiemmin kaupungin yllä. Joskus olin kuullut termin synestesian ja mieleen tuli ensimmäisenä haistaa värejä. Mutta oli eri asia todistaa sellaista. Näin värejä ja muotoja, mitä en ollut koskaan aiemmin tavannut tässä maisemassa. Se oli samanlaista sumua kuin Van Goghin siinä yöllisessä teoksessa.
En tarvinnut muuta tähän hetkeen. Se oli niin rauhoittavaa. Olin antanut itseni jollekin isommalle voimalle ja se työmäärä imi kaiken henkisen mehun minusta. Tuntui siltä että olisin voinut unohtaa kaiken.
Mutta en voinut. Sain muistettavaa siitä kun näin hyvin tutun ja sitäkin mustemman auton ajavan katua pitkin. Se ei ollut mikään ruumisauto saattueessa. Musta auto näytti juurikin samanlaiselta pakettiautolta, jonka näin silloin joskus. Kun näin sen pysähtyneen kerrostalon eteen kadun päässä, tunsin omituista poltetta sisälläni.
Herran sanat tuli mieleeni, kuin ne olisi kaiverrettu aivoihini ja vain arjen pölyt oli onnistunut pitämään ne poissa. Tuntui siltä että piti lähteä tällä samalla sekunnilla liikkeelle. Samat näkymättömät narut tuntui nykivän minua liikkeelle, enkä ollut hallinnassa. Oma tahto tuntui olevan illuusio ja olin osa kosmista nukketeatteria.
Tiesin kyllä, että mitä minun piti tehdä. Vaikka olin heikkona ja minua väsytti, tahdoin saada tämä taulun pois käsistäni. Otin takin ylle ja tunsin sen olevan aivan liian iso ylleni. Olinko kuihtunut vähällä aikaa? Ellen olisi tunnistanut paikkaamiani vaatteita omaksi, olisin voinut väittää ne kuuluneen jollekin toiselle.
Taulun otettua matkaan en vaivautunut peittämään sitä. Päätin kiirehtiä ja lähteä vain viemään taulua spontaanisti. Jos pääsisin tuosta taulusta eroon nopeasti, pääsisin jatkamaan luovempaa ja parempaa työtä.
Kadulla elämä ei ainakaan ollut yhtään sen parempaa. Kaikki näytti niin väärältä ja terävältä, värien ollessa hailakkaa akvarellia. Olin varmasti niin väsynyt että kuvittelin kaiken vääränä. Kaikki oli tämän taulun syytä. Puristin kovemmin irvokasta koirataulua syliäni vasten ja kannoin tuota kuvaa etupuolellani. Jos tämä taulu olisi joku tuomiopäivän ennustuksen kyltti, olin varmaan joku profeetta nyt.
Onneksi kadulla ei ollut liikettä juurikaan. Musta autokin oli sopivasti kadun päässä. Minun tarvitsisi ylittää vain kolme risteystä ja olisin sen luona.
”Anteeksi, mikä tuo taulu on?” ääni kysyi.
En odottanut että olin saanut seuraani jonkun vanhan miehen. Ainakin ikä ja elämänkokemukset oli koetellut häntä. Mistähän tämä hopealla kruunattu herra oikein tuli?
”Yksi maalaus vain.” Päätin vain lisätä vauhtia. Jotenkin vanha herra pääsi minun perään. Olikohan seurassani jokin maratoonari kun hän pysyi vauhdissa.
”Pidän siitä suuresti. Voisin tarjota siitä satasen.”
Satanen oli hyvä määrä rahaa. Sillä saisin ostettua kunnolla jääkaappiin ruokaa. ”Ei, en voi myydä.” Olin päässyt ensimmäisen risteyksen kohdalle.
Menimme jonkin aikaa hiljaisuudessa. Tämä herra seurasi minua rinnalla ja kannoin taulua edelläni. Toisen risteyksen kohdalla hän kysyi. ”Viisisataa?
Sillä maksaisin vuokran ongelmitta. Tunsin kyllä heikotusta askelissa. Katseeni kävi miehessä ja olin varma miehen omistavan enemmänkin säästöissä.
”En nyt tiedä.” Päätin vielä perääntyä tästä. Lupasin sentään sille herralle ensimmäisen taulun ja sitten voisin palata luovuuden pariin.
Kolmannen risteyksen kohdalla mies suorastaan huusi tarjouksen. ”Saatte tonnin!”
Sellainen riitti pysäyttämään minut ja kunnolla. Se oli niin houkutteleva tarjous, että puristin suuni viivaksi. Katsoin hetken aikaa ympärilleni ja pohdin. Eihän se kauppias tiedä edes että mitä olin tehnyt tai olin saanut aikaan. Hänen auto oli nähtävissä ja jos olisin vain astellut kadun ylitse, olisin voinut päättää tämän kumman sopimuksen.
Mutta tonni rahana houkutteli paljon. Saisin sillä hyvän pohjakassan. Aina voisin tehdä uuden taulun ja viedä sen mustan auton omistajalle. Tuskin hän saisi tietää. Painin pitkään sisälläni. Mutta muistin tyhjän jääkaapin ja vielä uhkaavasti tyhjentyneen lompakon. Sitä paitsi pitihän minun maksaa elämästäkin.
Valintani oli vaikea, mutta ei yllättävä.
”Tonni käteen ja kaupat on siinä.”
Kun ojensin kättäni vanhalle miehelle, tämä avasi lompakon ja iski käteeni tosiaankin kymmenen vihreätä seteliä. Katsoin rahaa suu auki ja luovutin taulun vanhalle miehelle. En muista nähneeni näin paljon vihreätä rahaa koskaan käsissäni.
”Varokaa alhaalla!”
Ehdin katsomaan ylöspäin ja todistin ruukun putoavan minua kohti samalla kun jotain keltaista satoi auringonkukkien muodossa perässä. Se tuli vauhdilla ja nopeasti. Varmaan korkeamman tahon tuomari oli iskenyt vasaran viimeisen tuomion merkiksi.
Pääni tuntui hajoavan väreihin ja geometriaan.
4.
Taiteilijan naama oli peittynyt ruukulla ja tämän päälle oli satanut auringonkukkia. Hiljainen ja siten eloton luomistyön tuskassa ollut makasi kadulla muunlaisen kuin preussinpunan levittyessä kadulle. Kun vanha mies istui tuolilla kädet kasvoillaan, järkytyksen maisemaa koristi vielä siniset valot ja kaksi hääräävää ensihoitajaa. Heidän eleistään näki rauhallisuuden, vaikka muutama sivullinen oli tullut paikalle uteliaana.
Kun sinisiä valoja oli tullut lisää, tien toisella puolella olevan mustan auton luona herra katseli näkymää. Se oli omalla tapaa tyypillinen ja tylsäkin näky, sillä se ei varsinaisesti ollut uutta maiseman ja aiheen osalta. Nimittäin yhden mahdollisen nousevan tähden ennen aikainen sammuminen.
”Harmillista. Eikä häneltä tullut paljoa edes pyydettyä.” Herra harmitteli hieman pitäen käsiä selkänsä takana. Silmälasien ylitse tapahtuva katselu meni jonnekin kauemmaksi.
”Ai minne hän meni?” kauppias kysyi koiraltaan. Hän rapsutti tätä hieman leuan alta. ”Arvelinkin että hänellä on oma lautturi, joka kuljettaa sinun ohitse.”Herra laittoi silmälasit paremmin nenälleen. ”Hän pääsee seuraamaan auringonkukkia.” Kauppias pohti autossaan istuessaan. Hän taputti koiraa. ”Loputtoman taiteilun pariin. Miten sen sanoisi.”
Koira vinkaisi hiljaa.
”Ei se kirja ollut kiireellinen. Minulla on aikaa odottaa, että se kirja tulee takaisin. Mutta tuo taulu sen sijaan oli kyllä hieno teos. Eikä mene kauan, kun taulukin vaihtaa omistajaa.”
Musta päästi pari haukahdusta.
”Tahtoisit sen autoon nopeammin? Oletpa sinä leikkisällä tuulella.” herra mietti ääneen. ”Eiköhän se järjesty. Kaikelle kun on hintansa ja aikansa maailmassa.” Hymy levisi kasvoille ja pehmensi paljon vanhemman kulkijan kasvoja. Silti hymyn sävy ei riittänyt tuomaan kenellekään lämpöä.
Vastaa