Miten onkaan orpo olo kun itseni ja myrskyn välillä oli vain kirkasta lasia sekä hieman peltiä.
Maailma näytti niin erityisen mustalta, kuin lokakuun viimeisiä pimeitä öitä olisi puristettu yhteen yhdeksi ainoaksi yöksi. Tämä yö oli niin pimeää, että olin varma tähtienkin kadonneen jonnekin mustuuden sekaan pieneksi kosmiseksi pölyksi.
Silti olin vain autossani.
Jossakin tuolla myrskyn seassa oli puita. Olihan tämä metsätie, minne ei todellakaan oltu tuotu edes soraa tuomaan jotakin ajomukavuutta. Ainakin niitä oli vielä päivällä siellä, kuten muuallakin ympäristössä.
Minun olisi pitänyt katsoa hieman karttaa paremmin, huokaisin syvään. Sen sijaan että olisin pysynyt edes kertaalleen ajetulla ja tutulla tiellä, olisi helpottanut elämääni ja muitakin valintoja. Vaan päätin järkevänä ja muka älykkäänä ihmisenä lähteä oikaisemaan metsätielle siinä toivossa, että se veisi lähemmäksi parempia tieyhteyksiä. Ihmisen mieli oli kyllä yksi vitsi: se oli niin helposti vakuutettavissa huonostakin ideasta.
Tässä minä olin, autossani jumissa. Olin päättänyt ajaa sitten autoni kiinni sateiden pehmentämään maahan kiinni. Olin koettanut heijata autoa kuten ne eränkävijät tekivät dokumenteissa. Olin käyttänyt varmaan liikaa kaasua, sillä olin kaivanut renkailla varsin hyvät kuopat. Enkä tietenkään ajatellut sitä asiaa, että tämä pieni henkilöauto ei ollut tarkoitettu kulkemaan missään maastossa tai huonolla tiellä. Oli täysi työ, että sain autoni ajettua edes mökille.
Olisinpa nyt mökissä. Siellä olisi hyvä olla ja katsella tätä säätä, juoda kahvia rauhassa ja kietoutua vilttiin. Sellainen pieni hermoloma oli tarpeen kaikesta siitä työstä ja kurasta, mitä oli sadellut niskaan. Se pienen kahden huoneen mökki olisi ollut palatsi verrattuna tähän hetkeen, jossa puristin auton ohjauspyörää ja koetin katsella epätoivoisesti pimeyteen.
Eikä puhelimestakaan ollut apua. Olin pitänyt niin jääräpäisesti sijaintipaikannusta päällä, että olin unohtanut sellaisenkin itsestään selvyyden kuluttavan akun. Nyt apukuskin paikalla lepäsi älypuhelin jolla oli tiiliskiven verta älyä sekä toiminnallisuuksia.
Painoin pääni ohjauspyörää vasten, ja sammutin autosta valot. Tosin hetken aikaa harkitsin ja katsoin eteenpäin. Autonvalot sentään näyttivät vielä valoa eteenpäin, valaisten jykevien punarunkoisten mäntyjen runkoja. Tieni oli päättänyt kirjaimellisesti metsään ja oikotieksi ajattelemani tie oli pysäyttänyt minut kuraisen tien päähän.
Jälleen kerran pidin itseäni typeränä.
Ehkä sekin oli typerää lähteä kumppanin luota. Vaikka tämä oli kipeänä, tämä lupasi pärjäävänsä ja korosti minun kaipaavan hieman stressitöntä ympäristöä. Siinä oli perää, kun sain hieman taukoa siitä kaikesta kurasta mitä maailma tarjosi pahimpina hetkinä.
Jotkut suosittelivat metsässä rauhoittumista. Se oli ikivanha keino kuulemma hoitaa ja rauhoittaa mieltä. Ehkä täällä tärkein saavutus oli pysähtyminen, mutta se ei poistanut ongelmia mitä oli ajatuksissa.
Mutta silti joitakin ongelmia jäisi piiloon.
Siksi sammutin autosta valot.
Pimeys otti samalla hetkellä auton syleilyyn. Hengittelin pimeyttä, joka ei ollut tyhjyyttä. Siitä piti huolen nuo tuulen äänet ja ajoittain piiskaava sade.
Oli outoa olla tällaisessa pimeydessä. Olin koko pienen elämäni viettänyt aikaa valaistuissa paikoissa. Marraskuun loskaisissa öissäkin katujen varsilla oli baareja sekä ruokapaikkoja auki, minne saattoi mennä turvaan katujen hämäryyttä. Pidin vuokramökin hämäryyttä sekä ympäristöäkin hyvin pimeänä paikkana.
Mutta se ei vetänyt ollenkaan vertoja tälle pimeydelle, mitä todistin silmilläni. Jos ulkona ei olisi tuullut, olisin varmasti väittänyt autoni olevan tyhjyydessä, ilman että se olisi jumissa missään. Tällainen myrsky oli vastoin kaikkia luonnonlakeja, siitä olin varma. Toisaalta hetken ajateltuani mietin että olinko koskaan ollut kunnon myrskyssä.
En ainakaan voi yhdistää mitään tällaista mihinkään metsäretkiin, sillä vanhempani ei koskaan vienyt minua telttailemaan minnekään. Yritin kovasti saada heitä viemään minua, mutta aina heillä oli jokin syy sille että miksi ei voinut mennä. Milloin joku oli kipeänä, milloin yksi oli töissä, joskus piti olla hautajaisissa ja kylpylä jossakin etelässä oli parempi. Päätin joskus nuorena, että sitten kun olisin aikuinen, menisin telttailemaan.
Sitä päivää ei kuitenkaan tullut. Koko maailma oli täynnä niin paljon tehtävää asiaa ja koettavaa, että sellaiselle pienelle hetkelle kuin hetki luonnon parissa tai yö teltassa olisi ollut vaikea saada sovitettua kalenteriin. Tuntui siltä, että vaikka olisin selannut kuukausia kalenteria eteenpäin, mihinkään väliin en olisi saanut laitettua mitään yötä.
Sitten se oli unohtunut, en tiedä miten kauaksi aikaa. Ehkä luovutin sen asian osalta. Kuten luovutin hiljalleen monen muun asian osalta. Eikä hiljalleen edennyt sairaus kumppanini osalta parantanut asiaa. Tuli töitä jotka oli sidottu tehtäväksi ennen kuin kellonaika näyttäisi kiirehtimistä ja sitten oli asia, jotka seurasivat vuorokauden ympäri. Sellainen kuten kumppanin terveydestä huolehtiminen oli asia, mikä tuntui unissakin.
Ehkä oli väärin tulla viettämään aikaa tänne, mietin tuskaisena. Yritin kääntyillä paremmin istuimellani. En pystynyt kuitenkaan rentoutumaan, sillä tämä oli kaikkea muuta kuin hyvä paikka rentoutumiselle.
En oikeastaan tiedä olisinko voinut rentoutua. Kumppanini oli ehkä parhaan mahdollisen hoidon äärellä, mutta se ei tarkoita että se olisi ratkaisu kaikkiin ongelmiin. Enkä tuntenut tätä seutua ollenkaan ja se oli vaikeuttanut tietyllä tapaa turvallisuuden tunteen luomista. Mutta mikään noista kahdesta ei ollut se pahin asia.
Pahin oli tuo myrsky. En odottanut todellakaan todistavani myrskyä paikasta, missä olisin täysin luonnonvoimien armoilla. Yksi kunnon tuulenpuuska saattaisi kaataa puun auton päälle, minun jääden puristuksiin. Enkä voisi soittaa apua, koska puhelimesta oli virta loppu.
Hiljalleen oloani kylmäsi. Vaikka minulla oli vuorellinen nahkatakki yllä, se ei jotenkin tuonut lämpöä minulle. Hieraisin hieman käsiänikin vastakkain. En olisi yhtään yllättänyt jos hengitykseni olisi tuottanut pelkkiä höyryjä ulos. Niin viileältä tuntui tämä pimeys.
Tunsin olevani täysin ansassa. En voisi mennä ulos hakemaan apua, koska en tiennyt mistä hakisin sellaista. Enkä voinut soittaa minnekään puhelimellani. Kaiken kruunasi myös se että olin saanut autoni jumiin tuntemattoman tien päähän. Kaikki tämä oli seurannut siitä, että olin liian hädissäni lähtenyt. Olisipa pysähtynyt miettimään edes hetkeksi asiaa.
Ainakin nyt oli aikaa miettiä.
Ensimmäinen huoleni oli myrskyn sijasta se, että mitä jos sairaalasta soitettaisiin? En pystyisi vastamaan mitenkään. Mieleeni hiipi ahdistava ajatus siitä, että ehkä menetän jotakin tärkeätä ellen ole nopeasti käytettävissä. Vilkaisin sivusilmällä tuohon mustaksi menneeseen näyttöön ja todistin edelleen älypuhelimeni olevan älytöntä mallia tällä hetkellä. En edes muista milloin viimeksi puhelimestani oli virta loppu tai en ollut kenenkään saavutettavissa. Ainahan joku laittoi viestiä tai teki jonkun ilmoituksen milloin mistäkin. Jopa mökilläkin ollessa tuli viestejä, vaikka tämän alueen piti olla huonoa aluetta internetin käytön osalta.
Kovempi tuulenpuuska säikäytti, kun kuulin oksia putoilevan auton päälle. Saman tien katsoin ikkunoihin ja odotin, että siellä oli joku koputtamassa ja pelastamassa minut tästä hädästä. Mutta lasin ulkopuolella oli vain mustuutta. Olisin varmasti säikähtänyt peilikuvaani jos olisin nähnyt sellaisen lasinpinnalta.
Yritin nyt ajatella realistisesti. En ollut mikään eränkävijä tai selviytymisekspertti, josta sain ehkä kiittää vanhempiani sekä niiden kiireitä. Mutta se olisi ollut ehkä typerää lähteä etsimään apua nyt, varsinkin kun en tiennyt mistä lähteä hakemaan sellaista. Tuolla tuulessa ja sateessa olisin hetkessä nurin kaikenmaailman supikoirien ja kettujen syötäväksi. Sellainen jotenkin ahdisti suuresti. Tähyilin jo metsänreunaa ja puiden suuntaan. Yritin nähdä jotakin liikettä, mutta tässä pimeydessä katselu ei johtanut yhtään mihinkään hyvään lopputulokseen.
Joutuisinko viettämään yöni autossa? Auto oli ehkä telttaa parempi majapaikkana, mutta en nähnyt siinä mitään telttailin tai retkeilyn loistoa. Tunnustelin hieman viereistä istuinta. Käteni osui puhelimeen, sitten pääsin hieromaan istuinta. Sen nahka tuntui hyvältä kättä vasten, mutta se ei tuntunut oikein hyvältä petinä. Mietin hetken aikaa takapenkille siirtymistä, kun käteni osui penkin välissä olevaan telineeseen. Sormukseni kilahti metallia vasten. Hetken päästä muistin lähteneeni niin kovassa kiireessä, että otin termomukiin kahvia mukaan. Ajomatkani kun piti muuttua pitkäksi. Hapuilin mukin nopeasti käteeni. Tarvitsin jotakin suuhuni.
Nieleskelin kahvia, jonka hapokkuus ja mustuus lähenteli tätä tilannetta. Vaikka kahvista paras lämpö oli lähtenyt jo ajat sitten, sain muuta mielen päälle kuin vain tilanteen tuomaa mustuutta. Ainakin yhdenlaista mustuutta siirtyi sisälleni odottamaan. Kahvi hölskyi sisälläni kuin sisälläni olisi pieni meri. Nieleskelin hetken aikaa sylkeäkin seuraan, koska tietenkään minulla ei ollut vettä tuomaan tasapainotusta.
Huokaisin hiljaa, laskien termosmukia alemmaksi. Vaikka mukiin jäi kahvia, en pystynyt silti nielemään kaikkea alas. Jouduin luovuttamaan, sillä tämä kahvi oli ottanut pienen erävoiton. Mutta en kuitenkaan ollut harmissani häviöstä kylmälle kahville.
Mustuus oli ehkä levinnyt sisälleni. Tilanne näytti varsin toivottamalta ja epäuskoiselta osaltani. Kuitenkin pahinta kylmyyttä ja koleutta ei vielä tullut auton sisälle enkä siten tuntenut itseäni vielä pahasti kylmettyneeksi.
Minun täytyy viettää yö autossa, sen tulin oivaltamaan. Ulosmeneminen oli riski ja jossakin männynjuurella makaaminen ilman telttaa tai makuupussia tässä säässä oli kaikkea muuta kuin mieltä ylentävää. Mutta silti autossa oleminen tuntui karmealta ajatuksena.
Katseltuani vielä kerran autonikkunoita ja siellä olevaa pimeätä maailmaa. Ellen kuulisi sadetta ja näkisi puiden huojuvia siluetteja, tuota mustuutta voisi luulla joksikin kosmiseksi pimeydeksi. En ollut kuitenkaan astronauttina missään katoavan maailman reunalla. Ehkä tuolla jossakin tähdet olivat sammuneet ja en näkisi sitä.
Päästin ehkä liikaa ajatuksia valloilleen, minun tuntien pientä tärinää. Hieroin käsiäni kiireesti yhteen ja lopulta hieroin käsivarsiani. Ehkä minun ei olisi pitänyt lukea parina iltana niin paljoa tieteiskirjallisuutta. En oikeastaan pitänyt itseäni innokkaana lukijana, mutta mökillä ollessa oli aikaa kokeilla muutakin uutta. Lukemisen kun piti olla hyvää mielelle, aivoille ja se oli älylaitevapaata. Ehkä se oli virhe, kun oli syventynyt niin perusteellisesti lukemaan että olin unohtanut syödä välillä. Se oli karmea tuntemus kun nälkä säikäyttää todellisuuteen kirjan parista. Siinä olikin vierähtänyt pitkä hetki, enkä tajunnut lukemisen vieneen niin paljon huomion.
Silti olin tässä tekemässä jotain, mitä en olisi odottanut tekeväni.
Olin siirtymässä pimeässä autossa auton takapenkille, pusertaen itseni penkkien välistä. Tämä oli kyllä karmea liikuntasuoritus ja tästä kohti ymmärsin olevani aivan liian kankea. En olisi ikinä odottanut tätä itseltäni suorituksena. Enkä ajatellut, että olisin alkanut repimään nahkatakkiani rikki tässä liikkumisen aikana.
Rojahdin takapenkille ja hengitin syvään. Samaan aikaan sade taisi alkaa rummuttamaan enemmän autoa. Tuijotin auton kattoa ja ehdin jo ajatella sateen hakkaavan tiensä naamaani vasten. Pääsin kuitenkin edes jonkinlaiseen makuuasentoon. Pystyin hengittämään ainakin vähän paremmin. Avasin vielä housuni vyön jotta olisi mukavampi olla.
Pystyisinkö nukkumaan tällaisessa autossa? Pieni henkilöauto ei muuttuisi miksikään matkusteluun sopivaksi pakettiautoksi tai asuntoautoksi, mutta minun täytyi ottaa tästä kaikki irti kuin voisin. Tajusin liikkuessani myös yhden asian.
Kaiken tämän luonnollisen hiljaisuuden keskellä olin ainoa joka piti karmeata meteliä. Nahkatakki natisi aina kun liikahdin ja olin varma että hengitykseni suhisi ulvovan tuulen lailla. Säikähdin oikeastaan sitä miten paljon meteliä pystyin tuottamaan. Koomista tässä oli, että olin tottunut kauan olemaan metelissä ja äänessä. Koko se pieni maailmani, missä olin kasvanut oli yhtä ääntä. Edes yötkään eivät olleet hiljaisia. Aina joku liikkui kaduilla, autot liikkuivat, jossakin kaukana sireenit valittivat ja tähän ei oltu vielä laskettu eläinten tekemiä ääniä. Nyt ei ollut edes yhtä harakkaa hyppimässä peltikatoksen päällä tai kettua rääkäisemässä puistossa.
Vain myrskyävä tuuli kertoi siitä, että tuolla pimeydessä oli maailma, jota en näkisi.
Hain pitkään hyvää asentoa. Se tuntui mahdottomalta suorituksena, kun en voinut suoristautua täyteen kokoon. Päädyin olemaan kyljelläni, hierottuani itseäni jonkin aikaa istuimiin. Silloin kun pysähdyin, sain hiljaisuuden loppumaan.
Tai niin luulin.
Tuuli ja sade valittivat yhteisvoimin ulkona. Sade alkoi rummuttamaan kattoa, sen kuulostaen enemmän jonkin pienten jalkaparien tekemältä meteliltä. Auto oli äänekäs paikka, äänekkäämpi mitä mökki. Vaikka mökilläkin sade piiskasi kattoa, se ääni häipyi seiniin ja kattoon, samalla kun kuuntelin kuulokeilla valaiden laulua. Siinä kaikessa oli outoa rauhoittavaa tunnelmaa, kun oli sopivan hämärää ja oli vain itselleen mieluisia ääniä.
Nyt oli vain tähän peltilehmäksi kutsuttuun ajoneuvoon kohdistuvaa vedenpommitusta. Se oli äänekkäämpää kuin mitä odotin. Eikä tietenkään minulla ollut keinoa suojautua tuota ääntä vastaan. Tietenkin olisin voinut ottaa takin pois yltäni ja tunkea pääni sen sisään, mutta en odota yöstä mitenkään erityisen lämmintä.
Kun kuuntelin tuota karmeata sään tuottamaa ääntä, tunsin itseni suojattomaksi. Olin pienenä metsäneläimenä pahaenteisessä maailmassa. Jokainen ääni tuntui säikäyttävän minut uudestaan hereille, enkä saisi taatusti nukuttua.
Hiljalleen nariseva ääni kuului ulkoa. Jokin tuntui vääntyvän ja hankautuvan. Puut tuntuivat valittavan sekä hieroutuvan vastakkain tuulen osalta, luonnonkin hakeutuen turvaan toisiaan vasten. Siltä se kuulosti, vaikka en nähnyt.
Tunsin sateen ja tuulen jäähdyttävän auton. Jos voisin nukkua jääkaapissa, se varmasti tuntui tällaiselta. Vesi tuskin jäätyisi, mutta jouduin hieromaan käsiä vastakkain. Viileys tarttui minuun ja hetken aikaa mietin lämmittelyä. Sitäkään en saisi autossa tehtyä ellen laita autoa päälle. Sitä varten minun täytyisi mennä ulos, eikä se ollut mikään loisteliain idea tehdä pienissä kengissä. Ehkä se oli omaa typeryyttä kun en ottanut kumisaappaita mukaan muodikkuussyistä. Mutta vaikka minulla olisi ollut eränkävijän varusteet peräkontissa, mitä minä niillä kun tietämykseni jää sen varaan mitä olen joskus lukenut?
Olin täysin avuttomassa tilassa, luonnon ja sään raivon armoilla. Olisi edes nuotio, jonka äärellä saisi lämmitellä.
Hetken aikaa harkitsin, että nousisin ja menisin käynnistämään auton jotta saisin lämmintä. En ainakaan olisi viluissani vaikka en saisi nukuttua. Mutta pääsisinkö sitten pois jos akut loppuu? Mietin vaihtoehtojani eikä tässä ollut kuin huonoja vaihtoehtoja. Sekä pahimpana oli se, etten voinut kysyä keneltäkään. Edes tekoälykään ei auttaisi tässä kuin kädessä pideltävä kaiken tiedon lähde oli sammunut.
Yritin rauhoittua. Se oli tärkeintä tässä. Pari hengenvetoa riittäisi. Kylmää auton sisäilmaa hengittäen. Se tuntui olevan tarpeeseen. Olin nyt vain jumissa keskellä metsää, enkä pääsisi eteenpäin ennen kuin päivä valkenisi. Vaikka sisälläni raastoi ajatus jättää kumppanini tyhjän päälle tiedon osalta, sama tuska koski minuakin. Minullekaan ei tulisi tietoa tänne, eikä kukaan varmasti osaisi tulla etsimään tänne. Varsinkin kun täällä oli satanut niin paljon.
Hitaasti ja vaikeasti hyväksyen tilanteeni asetuin jälleen lepäämään. Mutta mieleni ei antanut ollenkaan rauhaa. Se alkoi tekemään temppujaan.
Varmasti ennenkin muita oli ollut samassa tilanteessa, ajattelin. Varmasti esivanhemmat oli piilotelleet jossakin teltanpahasessa tai luolassa, kun he olivat katselleen tällaista myrskyä. Siinä oli varmasti mielikuvitus päässyt vauhtiin. Ja vain tuollaisessa säässä sekä tällaisessa tilanteessa mielikuvituksen oli pakko alkaa laukkaamaan.
Kuten ne puheet peikoista, metsänpeitosta ja muista metsien oudoista asukkaista. Niiden oli pakko syntyä juuri tällaisen pimeyden takia. Kun ei ollut mitään mitä katsoa läpinäkemättömän pimeyden takia, mielikuvitus otti täyden hallinnan valtaistuimesta nimeltä aivot. Ehkä siihen vaikutti se kaikki tiedon puute kun ei ymmärretty miten maailma toimii. Ehkä tulenkin arveltiin olevan jokin pyhä henki, mikä vain ilmestyisi oikeassa paikassa yllättävällä hetkellä.
Silti en saanut rauhaa. Tiesin että tuolla ulkona ei ollut muuta kuin myrskyä ja sen aiheuttamat natisevat äänet. Tuuli vain kuritti muuta luontoa, minä en voinut tehdä muuta kuin katsella pimeyttä ja yrittää pärjätä tilanteessa.
Natiseva ääni kuului kovemmin.
Olin varma, että jokin kaatuu pian. Sydämeni hypähti saman tien ylikierroksille, väsymyksen kadoten saman tien tuntemattomille teille. Yritin kuunnella ja suojata päätäni varalta. Olin täysin varma siitä, että päälleni kaatuisi puu ja en voisi tehdä mitään. Natiseva ääni kuului kovemmin, tuulen yltyen kovemmaksi.
Olisiko tämä tässä, ehdin ajattelemaan. Päälleni kaatui lopulta mustat ajatukset kun tunsin tärähdyksen. Varmasti auto hyppäsi ilmaan. Olin erittäin varma siitä. Sydämeni pumppasi villisti viilentynyttä verta ja aivojani kylmäsi.
Mitään ei tapahtunut. Hiljaisuutta ei kuitenkaan ollut, siitä myrsky piti huolen. Jokin kuitenkin kaatui. Se oli vain tuuli ja kaatuva puu, tätä hoin ahkerasti itselleni. Se ei ollut mitään muuta.
Silti en voinut olla katsomatta tuota pimeyttä. Vaikka näin mustuutta, olin varma nähneeni jonkun liikkuvan. Aluksi säikähdin sitä mahdollisuutta että joku oli nähnyt minut kurjuudessani ja minun ollessa pimeässä. Siitä ajatusta seurasi kylmä tunne siitä että joku olisi ylipäätänsä tuolla karmeassa säässä vain katsomassa minua tai tätä autoa. En uskaltanut liikkua ja en varmaan olisi voinutkaan liikkua.
Oloni oli niin kylmä ja ainoa mitä pystyin tekemään oli se että etsin mahdollista uhkaa. Yritin hiljalleen hokea itselleni, että kuvittelin vain asioita väsyneenä. Se oli niin helppoa uskoa. Eihän tuolla kukaan voisi olla.
En varmasti nukkunut silmäystäkään. Olin siitä varma, mutta en silti voinut selittää sitä että hätkähdin yhtäkkiä hiljaisuuteen. Koko kehoni tuntui olevan umpijäässä. Oli täysi työ liikutella edes sormet auki. Sisällä oli varmasti pakkasta, tuskin minulla olisi näin kylmä.
Oli outoa nähdä valoa, edes vähäsen. Metsä ja luonto taisi olla armeliaalla tuulella kun he antoivat minun nähdä. Hitaasti liikuttelin itseäni liikkeelle. Ehdin luvata itselleni aloittavani heti huomenna joogan ja kaiken muun jumppailun.
Kurkistin ikkunasta. Metsä oli vielä olemassa enkä ollut päätynyt kadonneen maailmankaikkeuden reunalle. Se pimeys oli sen verran loputonta ja kaikki se hiljaisuus oli liikaa mielelleni.
Uskalsin viimein avata oven. Se oli haastavaa kun käteni tuntui kohmeiselta. Ellen joskaan ollut kaivannut kahvia aiemmin, nyt en pystynyt mitään muuta ajattelemaan kuin sitä. Tarvitsin lämpöä, sillä sateisen yön jälkeen maailma tuntui niin kolealta ja läpitunkevan viileältä. Tunsin täriseväni kylmästä.
Metsä näytti vähäisessä valossa elottomalta myrskyn jälkeen. Sade ja tuuli oli koetellut niin paljon mäntyjä, että ympäri aukeata oli paljon oksia sekä käpyjä.
Entä se tärähdys? Siihen löytyi vastaus yllättävän läheltä. Auton takana oli syrjällään valtava mänty. Se oli juuri niin iso joka olisi riittänyt murskaamaan auton. Siitä oli erittäin varma. Mutta olin tässä kuitenkin katsomassa tuota puuta joka ei sinetöinyt minua unohdetuksi metsään. Ei ainakaan vielä.
Mutta matkantekoa se estäisi. Ehkä olin elossa yön osalta, mutta olin silti enemmän kuin tarpeeksi eksynyt. Tunsin olevani jossakin vieraassa maailmassa.
Jos yöllä oli täysin pimeätä ja myrsky piti ääntä, nyt oli täydellinen vastakohta. Näin joka ikisen männyn ongelmitta ja todistin jokaisen rungon upean, punaisen ja ruskean sävyjen sekoituksen. Mutta edes neulanenkaan ei tuntunut värähtävän. Lisäksi täällä oli niin hiljaista, että kuulin höyrystävän hengitykseni lisäksi sydämeni lyönnit.
Minulla oli kylmä, eikä vain tämän sään osalta.
Taisin olla vieraana paikassa, missä minun ei pitäisi olla. Silti uskalsin kävellä auton ympäri. Kylmä maa taisi antaa sen verran periksi ettei se kaapannut minua nilkoista syvyyksiin. Silti tahdoin tietää yhden asian, mutta en nähnyt siitä merkkejä. Jos täällä olisi joku kävellyt tai seisonut mudassa, sade oli varmasti huuhdellut sen hiekkaan sekä mutaan piiloon. Edes eilisiä autonjälkiä ei juurikaan näkynyt, kuin autoni ei olisi koskaan saapunutkaan tähän metsän reunaan.
Se oli eri asia että lähtisikö auto täältä enää minnekään, ellen saa apua.
Hieroin käsiäni. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä kävelemään. Otin kuitenkin puhelimen varalta mukaan ja autonavaimet. Se oli ehkä virhe, kun olin aikeissa avata oven. Katsoin autonovea tarkemmin ja ellei minua koskaan ollut kylmä, nyt ihoni meni todellakin kananlihalle ja karvat nousi pystyyn.
Olin aivan varma siitä, että ovessa oleva kurainen jälki näytti viideltä sormelta.