Mikä siinä tuntemattomuuden haasteessa oikein viehättää? Onko jotain menneessä minkä kaiut kantavat vielä tähän päivään? Entä onko tuossa unohtuneessa merten lyhdyissä jotain taianomaista?
Mistä tarkalleen ottaen kirjoitan tällä kertaa?
Puhun majakoista.
Olen pitkään pohtinut: olisinko henkisesti majakanvartija? Yksinäinen susi, jolla on työnsä ja velvollisuutensa. Ennen kaikkea hän on ison haasteen parissa: pysyykö hän kasassa vai ottaako meri omansa? Mitäpä kaikkea sitä majakanvartija voisikaan kirjoittaa kirjoituskoneellaan tauoilla, kun ei ole hoitamassa ja huoltamassa rantojen tai saarten hiljaista titaania?
Joskus tutkin uteliaisuutta majakanvartijoiden työstä ja se on paljon enemmän kuin vain valojen päällä pitoa öisin. Koska monet majakat oli aikoinaan hyvin syrjäisissä sijanneissa, sieltä ei todellakaan lähdetty päivän tai yön päätteeksi kotiin. Monelle majakanvartijalle majakka oli koti, työpaikka ja paikka hakea itseään. Työtä oli käytännössä kellon ympäri, riippuen siitä missä päin maailmaa majakka oli. Majakkaa sai säännöllisesti maalata, linssit ja lasit täytyi pitää puhtaana, jossakin välissä piti järjestää ruokailua itselleen ja listaa voisi jatkaa myös sääntarkkailulla sekä lokikirjan pitämisellä. Koska päivisin piti tehdä majakan huoltoa ja öisin piti vartioida valoa, jossakin välissä pitää nukkua. Näkisin nykyihmisen ajatusmallilla että majakanvartijoilla unirytmi oli hyvin rikkinäistä. Mutta hektisessä nykymaailmassa unirytmi saattaa rikkoutua muutenkin.
Kun majakanvartijalla työkuvat ja velvollisuudet piti unet koirien unien tapaa kevyenä, nykyisin on helppoa jäädä kaikkien tavoitettavaksi, kellon ympäri.
Kauaksi jää romantisoitu mielikuva siitä työstä mitä majakanvartijan ajatellaan olevan. Se työ oli yksinäistä, eristyksissä olevaa velvollisuuden täyttämä työ. Jos kukaan ei pitänyt merellä valoja varoittaakseen merenkulkijoita, monet kärsisivät. Siksi en ihmettele jos majakanvartijat on suhtautunut työhönsä ylpeydellä, vaikka siinä on kova hinta.
Voisi sanoa, että majakanvartijat on itsenäisiä siksi kun heidän on pakko.
Kaikista haasteista huolimatta, miksi jotkut meistä katsovat majakoiden suuntaan ja pohtivat suuria? Kaipaako sellaiset ihmiset muutosta elämään, kuten Muumipappa kaipasi uutta suuntaa Muumipappa ja Meri-kirjassa? Vai onko majakka paikka paeta jotain isompaa asiaa menneestä?
Ehkä se onkin loppujen lopuksi vain toivoa antamista muille?
Siitä on monta vuotta, kun on tarvittu enemmän oikeita ihmisiä vartioimassa ja pitämässä huolta kaikesta majakoissa. Automatisoidut laitteet pitävän huolen siitä, että kenenkään ei tarvitsisi nousta yöllä sytyttämään valoja ja sähkö on helpottanut valonjärjestämistä. Koska nykyisin laivat pystyvät paikannuksenkin sekä viime kädessä tarkempien karttojen avulla pysymään reitillä, enää majakoiden maamerkkimäisellä roolilla ei ollut suurta painoa muussa kuin kulttuurissa ja historiassa. Ainoa mikä on ehkä jäänyt raskaimmaksi, on ehkä majakanvartijalla se hetki, kun tämä sulkee oven viimeisen kerran ja on astunut uuteen aikaan.
Kehitys on antanut paljon, mutta se on ottanut osansa.
Joku viisas sanoi kerran: silloin kuollaan lopullisesti kun unohdetaan. Ehkä majakanvartijoita ei enää ole kuten ennen, silti populaarikulttuuri, elokuvat, sarjat ja kirjat pitävät huolen siitä että joku vartioi valoa merellä. Onhan valo sekä varoitus ja toivo kaiken sen pimeyden keskellä missä monet kulkevat.
Kun viimeinen majakka sammuu merillä, meret pimenevät ja astumme pimeään aikaan. Semmoisessa paikassa olisi orpoa olla.
Joten pidetään valoa korkealla. Ei vain itsemme vaan tulevien pohdintojenkin osalta.
Vastaa