Korvikekahvi oli jälleen mauton kokemus. Siitä oli pitkä aika, kun olin saanut maistaa kunnon kahvia. Tämäkin muki oli lähinnä värjättyä vettä, mutta mielikuvituksen avulla tästäkin aamusta selvittäisiin. Ja se oli tarpeen, kun katsoin tuota turmeltua jokea.
Silti vanhempieni perintöä kantaen istuin mukini äärellä ja katselin terassilta maisemaa. Kevät oli pitkällä. Odotin lintujen paluuta takaisin. Jostakin syystä osasin arvostaa tällaisten aamujen hiljaisuutta. Vaikeinta oli tottua hiljaisuuteen, kun muistaa sen mitä lapsena olin kokenut ja kasvuympäristön.
Muistan kuitenkin tämän paikan. Ensimmäiset muistikuvat liittyi tähän terassiin, josta näkyi joki ja puut. Se oli hyvä tunne, kun sain istua sylissä. Siitä oli jotenkin turvallista katsella kahvintuoksuisina aamuina sillan kaiteella istuvia lintuja. Se oli jotenkin turvallinen ja ansaittu olo, vaikka en tiennyt miksi.
Jostakin syystä pidin lapsena suuresti sillasta. Muistan selkeästi, kuinka menin pienellä polkupyörällä siltaa pitkin toiselle puolelle. Se oli jokainen kerta seikkailu, kun päätin mennä kauempana oleville luumutarhoille. Vein syksyisin upeita ja kauneimpia omenoita naapureille. Vastaavasti naapurit antoivat luumuja. Se oli kultaista muistoa parhaimmillaan.
Muistan tarinat siitä, että miten silta oli syntynyt. Kun oli aikaa ystävyydelle ja mahdollisuuksille, se rakentui helpottamaan elämää. Tietenkin se aikoinaan vei lossinvartijalta paikan kasvaneessa ja monimutkaistuneessa yhteiskunnassa, mutta pari ihmistä ei voinut jarruttaa todellista kehityksen kulkua. Puuta ja kiviä tuotiin kaukaakin, jotta siitä tulisi hienoin ja loistelian kädenjälki. Se kädenjälki oli kantanut niin pitkälle eteenpäin elämässä, että sillanrakentajista oli vain muistot jäljellä. Matala silta oli kuitenkin ihastuttava yksityiskohdiltaan ja on vielä vaikea nykyäänkin tajuta, että miten yksinkertaisilla työkaluilla oli ennen tehty niin kestävää ja kaunista.
Mikään ei ollut ikuista. Lintujen laulukin vaihtui kauniista suruun ja tuskaan.
Lapsena en osannut yhdistää sitä, että miksi meidän piti lähteä paikasta, jota saattoi kutsua kodiksi. Jokaisella piti saada olla oikeus olla kotiin ja onneen. Kuinka väärin olin silloin lapsena, kun luulin että onnea ja rauhaa olisi kaikille jaossa. Kaikessa oli kääntöpuolessa ja uhrauksensa tehtävänä.
Nuorena olin kyllä vihainen ja pettynyt sitä vääryyttä kohtaan, jonka olin kokenut muiden tapaan. Olin ehkä selvinnyt omalta osalta voittajana elämässä, mutta hävisin paljon siitä mitä olisin voinut kutsua onneksi. Nyt kun koin olevani tarpeeksi vanha, tiesin olleeni sokea yhtä paljon kuin joen takana osattiin olla väärässä.
Jokin sillassa puhutteli minua, koska se ohjasi monessa asiassa elämääni. Opinnoissani tuli mieleen sillat useasti. Rakentaessani muiden ahdingossa olleiden kanssa yhteyttä en voinut olla kuvittelematta siltaa. Myös vanhempien osalta siltayhteydet katkesi luonnostaan, kun aika vei sillan jälkeisessä risteyskohdassa eteenpäin.
Silta oli kyllä yksi harvoja syitä, jotka auttoi minua. Pystyin muistamaan jokaisen yksityiskohdan hyvin. Lapsena päätin, että kun kaikki olisi ohitse, menisin sillalle ja istuisin sen reunalle. Heittäisin ongella koukkua veteen ja kokeilisin onneani kalastuksen kanssa. Söisimme naapureiden kanssa luumuja ja omenoita, kuten ennen. Sillä kaikelle ei enää ollut pohjaa muistoissa, kun olin saanut kuulla kotiseutuni osalta uutisia. Kaikki joutui antamaan uhrauksia ja annoin osaltani uhrauksen muistoista.
Muistin myös kivun, kun todistin omin silmin muutosta. Palattuani kotiseudulle laittoman pitkän ajan jälkeen, tajusin osaltani vain muistojen yhdistävän minut tähän paikkaan. Kaikki olivat liian erilaista ja turmeltua. Jopa rakkaus ja osaavien käsien jälki lapsuuden muistoilla siunatussa kodissa oli ikävät jäljet kahden eri näkemyksen seurauksesta. Kun rajat olivat eläneet ja kuplineet keiton lailla, siitä oli jälkensä seinissä ja lattiassa. Tämän tunnisti kodiksi vain muistojen ja osoitteen osalta.
Mitä tuli siihen siltaan, niin tilanne oli paljon ikävämpi. Jossakin vaiheessa silta oli palvellut mielipiteiden osalta viestinviejillä. Olin kuullut ja lukenut siitä paljon jälkikäteen. Aina ei ollut mahdollisuutta lukea rauhassa ja lapsena eikä nuorena ajatukset pystyneet kantamaan niin pitkälle.
Jossakin vaiheessa vastarintaa tekemätön silta antoi liikenteen mennä puolin ja toisin. Pystyin kyllä turhankin helposti kuvittelemaan ne kaikki lukemattomat omenavarkaudet, jotka oli tullut tänne puolelle jokea. Puutarhureita ei tänne saatu kuitenkaan, vaan paljon ikävämpiä vierailijoita. Sen päättelin katsellessani autioituneita taloja ja villiintyneitä puutarhoja. Omenapuitakin ei ollut niin montaa pystyssä kuin muistin.
Silta oli kantanut pitkään kaikkia tasapuolisesti, vaikka sillan tehtävänä ei ollut tuomita vääristä mielipiteistä. Jossakin vaiheessa ylväs rakennelma ei saanut nauttia puolueettomuudesta. Sitä kukaan ei kertonut historian osalta, että kuka päätti uhrata mestarirakentajien perinnön ja tuhota sillan. Hinta oli ollut kova kaikille. Erityisesti niille, jotka olivat päätyneet tekemisiin joen kanssa. Jopa tämän pitkän ajan jälkeenkin näen vieläkin jäänteitä joessa. Yksi panssarivaunukin oli kuin saareke keskellä jokea.
Joku hyötyi aina tuollaisista uhrauksista. Olin katsellut muutamana aamuna kiikareilla linnunpesää, joka oli tehty panssarivaunun tykkitornin päälle. Päättelin pesän kuuluneen haikaralle. Sain siihen vahvistuksen, kun sain katsella haikaran puuhastelua pesässään. En tahtonut arvata, että montako pesuetta oli saanut syntyä tuon metallikuorisen hirvityksen ja upean sillan jäänteisiin. Silti en kieltänyt sitä, etteikö elämä palautuisi hävityksen ja hirveimmänkin tuhon keskelle.
Maisema korjaantuisi kyllä. Puut kasvaisivat uudestaan. Linnut tulisivat takaisin. Maan arvet katoaisivat. Kukat peittäisivät kypärät ja sammaleet hautaisivat unohtuneet aseet. Jopa muuallakin maailmassa tulivuoren purkauksen jälkeen tuhkan peittämässä maassa maailmaa parantava voima löysi tiensä pinnalle värittämään mustintakin maisemaa. Ihminen rakentaisi viimeistään mieleiseen maisemaansa puuttuvat asiat ajan kanssa, kuten sillan helpottamaan elämää joen ylityksessä ja yhdistämisessä. Kaikkea maailman sanaton rakkaus ei hoitaisi. Mielessäni olevat arvet ei korjaantuisi. Muistotkin siirtyisivät eteenpäin ihmisten muistissa tahroineen ja ne likaantuisi enemmän ajan kanssa.
En tiedä osaanko rakentaa rauhaa, kun en ole nähnyt sellaista. Muidenkin ihmisten tapaan muistan hyvin vääryyden ja ikävän. Uskalsin väittää itselleni, että olin ainoa muistellessani niitä hyviä asioita lapsuuden osalta. Eikä uutiset molemmilta puolin jokea edesauttanut paljon puhutun rauhan osalta.
Vanhempani olivat tehneet kannan selväksi. Heille ei ollut enää kotia siellä, vaikka yritin uskotella kovasti. He olivat omalta osalta polttanut sillat tänne, kuten he olivat ilmaisseet sanansa. Se kyllä tavallaan satutti suuresti minua, mutta en ollut oikea ihminen tuomitsemaan siitä. He olivat rakentaneet tulevaisuuttaan tänne, mutta tulevaisuus oli nyt toisaalla menneisyyden arpia peittelemässä.
Silti kaipasin luumupuita. Tämä oli sitä piristävää lapsellista viattomuutta aikuisten synkässä maailmankuvassa. Halusin uskoa, että luumupuut olisivat kunnossa. Täälläkin puolella ihmiset söivät ja tännekin tultiin syömään. Kun katselin talon kuntoa ja sitä kaikkea roskaa mitä tänne oli tullut vuosien aikana, tämä oli palvellut muillekin turvapaikkana kuin linnuille ja pienille eläimille.
Siksi varmaankin siltakin oli aikoinaan rakennettu. Palvelemaan ja yhdistämään niitä, jotka tarvitsivat sitä. Ei tulisi turhaa vääntöä tai tappelua siitä, että kenen puolella lossi olisi kun olisi yksi kiinteä silta yhdistämässä tasapuolisesti kaikki.
Tämä kaikki ajatustenmyrsky pisti hiljaiseksi. Kun seuraavan kerran heräsin ajatuksistani, korvikekahvini oli kylmä kuin keväinen joki. Otettuani kulauksen tuota kylmää piristettä sai ajatukset takaisin oikeille raiteille. Näinä aikoina jokainen saisi kantaa kortensa kekoon. Mielipiteet oli yhdistetty laihalla sovulla, vaikka aika ja sokeus oli lihavoittanut riitoja molemmille puolille rajaa. Isommat päättäjät ratkaisivat asiat isossa mittakaavassa, mutta jonkun täytyy hoitaa pienten kulkijoiden asiat omalla kokemuksella ja omassa piirissä.
Jos muutkin saivat rauhan aikaan paperille, ehkä minäkin saisin rauhan aikaan. Ehkä paras tapa oli suunnatta se tuska työhön. Ennenkin apinanraivolla oli rakennettu laivoja ja rautatieverkostoa, niin ehkä pari pienempääkin apinaeläintä saisi tässäkin sillan rakennettua. Tarvitsisin vain enemmän porukkaa kasaan. Siksi päätinkin, että kun saan nautittua tämän korvikekahvin, lähtisin kysymään molemmin puolin jokea apua. Adressi olisi valmiina ja kun saisin tarpeeksi nimiä kasaan, ehkä saisin voimia yhdistämällä tarvittavat välineet sillan rakentamiseen. Se ei palvelisi ketään hyvin, jos pitäisi lähteä monen mutkan kautta hoitamaan asioita. Välillä oli pakko mennä suoraan, vaikka se oli ikävää.
En salannut pelkoani. Kieltämättä pelotti lähteä tuntemattomaan rakentamaan tuhotulle pohjalle uutta ja parempaa huomista. Vaikka maa ja maisema olivat tuttuja, niin en tiennyt sitä että riittäisikö se yhdistämään jakautunutta porukkaa. En tiedä montako ansaa riittäisi vielä tulevaisuudelle tuomaan harmaita hiuksia. Tai montako pommia odottaisi varomatonta potkaisijaa maastossa. Moniko niistä riittäisi rikkomaan toivot paremmasta tulevaisuudesta uudestaan, en osannut vastata.
Se ei muuttanut sitä, ettenkö olisi tahtonut omalta osalta ollut rakentaja. Ihmiset olivat luontaisia rakentajia ja hajottajia, mutta me olimme huonoja tasapainoilemaan luomisen sekä hävittämisen vaa’alla.
Tahdoin antaa muillekin muistettavaa. Sekä mahdollisuuden siihen mitä minulla ei ollut.
Olisiko se rauhaa, kun saisi nauttia toisten hedelmistä hyvällä omatunnolla ja sen sillan avulla, joka rakennettaisiin?
Vastaa