Olen kiitollinen siitä että kerrankin polkupyöräni rengas puhkesi.
En löytänyt sen takia mitään muinaismuistoksi luokiteltavaa naulaa tai keräilyharvinaisuutta, joka olisi puhkonut sen. Eikä minun tarvinnut olla helpottunut siitä että olisin myöhästynyt jostakin. Kiitollisuus oli kaukana siitäkin, kun olin unohtanut renkaanpaikkausvälineet kotiin. Ei, mikään niistä ei aiheuttanut onnellisuutta.
Se onnellisuus löytyi lähempää kuin arvasin.
Monet kerran olin liian kiireellinen pysähtymään tällä liian tutuksi käyneellä reitillä. Sama tuttu, suoratie reikäisineen päällysteineen pakotti kulkemaan aivoni niin sanotusti tyhjäkäynnillä.
Aamu oli varhainen, sopivan viileä. Juuri sellainen viileys joka sai usvaa pellolle. Se peitti niin paljon maisemasta, mutta jätti sopivasti arvailuun mahdollisuuksia. Erotin kuitenkin voikukat, jotka kamppailivat tuon vehreyden keskellä, kilpaa loistaen kuin tähdet yötaivaalla. Ainoa vain että nuo pienet keltaiset kukat eivät olleet yötaivaan valomerkkejä, vaan olemassaolonsa väriläiskiä vihreässä avaruudessa.
Jätin polkupyöräni tiensivuun. Koska minulla ei ollut kiirettä, astelin lähemmäksi tuota peltoa. Aamuisen usvan koleus hiipi hitaasti lähemmäksi minua, sen antaen pienen värähdyksen. Normaalisti olisin vain polkenut polkupyörälläni ja pysynyt siten lämpimänä. Katseeni olisi ollut työpaikalla ja sen tavoitteissa, eikä tässä lähellä.
Kahlasin peltoon ja sen heinien sekä kukkien sekaan. Kaukana oli ne muistoihin jätetyt maalaisromanttiset elokuvat, joissa mustavalkoisissa maisemissa kirmattiin pelloilla vailla huolen häivää. Täällä oli hiljaista, maailma tuntui nukkuvan vielä usvan seassa. Vaikka tunsin olevani ainoa katsoja tässä maailmassa, silti en tuntenut olevani yksin. En, vaikka en nähnyt ketään ajaessani, en nähnyt ketään pysähtyessäni ja en näkisi varmaan hetkeen ketään.
Kädet pyyhkivät korkealle kurottelevia kukkia. Aamukaste teki lehdistä niin viileät ja hieman säpsähdin. Miten kylmiltä nuo pisarat tuntuivatkaan. Vaistonvaraisesti katsoin alas, todistaen hämähäkinseitin peilaavan usvankasteen turvin valoa. Hetken ajan minun piti moittia itseäni. Montako hämähäkkien punomaa verkkoa olin tuhonnut tietämättäni. Ehkä minun kannattaisi edetä hitaammin, jotta ehtisin näkemään kaikki pellon rauhan suomat ihmeet.
Usvan seassa oleva siluetti kiinnitti nopeasti huomion. Se oli valtava ja liikkumaton. Vasta kun uskalsin edetä lähemmäksi, todistin sen olevan kivikasan päällä kasvava, komea pihlaja. Miksi tuo valtava kivikasa oli keskellä peltoa? En ollut sitä aiemmin pohtinut tai huomannut. Olisi kai kiville ollut joku muukin paikka tiedossa. Ehkä se oli jotakin laiskuutta, mutta vakuuttava kivikasan he oli kuitenkin malttanut tehdä. Oli hienoa todistaa luonnon kamppailevan tietään erilaisiin paikkoihin. Tuokin pihlaja oli saanut kasvaa rauhassa vuosikymmeniä, näin sen jo koosta. Kivikasan koloista pilkisti muitakin pieniä vihreitä pihlajanalkuja, kivikasan olevan jokin hedelmällinen maaperä, oman lajin saari vehreän niittymäisen meren keskellä. Usva peitti ehkä kauempana olevat metsät, mutta minulle riitti todistaa tämä pieni ihme.
Vaikka en ollut varustautunut tällaiselle sivuraiteelle päätymiseen, otin siitä lapsenomaisen ilon irti. Pieni seikkailija sisälläni unohti isojen aikuisten murheet, kun koetin kiivetä kivikasan päälle. En kuitenkaan edennyt päättömästi, sillä kivet liikkuivat hieman uhkaavasti jalkojen alla.
En ehtinyt täysin edes istumaan alas kun usvan seasta armoton rääkäisy säikäytti minut. Ääni kaikui usvan seassa kuin rikkinäinen torvi. Vasta kun sain sydämeni vaivoin rauhoiteltua, tiesin, mikä aiheutti sen. Jossakin lähellä kurki oli aterioimassa ja etsi syötävää. Varmaan jotkut hiiret ja sammakot loikkivat parasta aikaa karkuun tuota siivekästä petoa.
Heinikossa rapisi jotain ja lamaannuin kuuntelemaan. En ajatellut että yksi kurjen töräyttävä ääni voisi aiheuttaa näin paljon elämää. Vihreät korret ja kukatkin huojuivat muutamien, minulle näkymättömien olentojen kipittäen. Ehdin todistamaan metsäjäniksen kipittävän turvaan. Ruskea ja suloinen jänis nousi äkkiä kivelle seisomaan ja katsoi ympärilleen, nöpönenän täristen ja korvien heiluen.
En liikkunut. Olisin voinut ottaa tuon jäniksen kiinni jos haluaisin. En kuitenkaan tehnyt sitä. Tein vain kaikkeni, etten olisi antanut läsnäolollani häiritä muuta maailmaa. Se oli vaikeaa, kun sydämeni pumppasi jo innostuksesta.
Pienen hetken oli luontokohtaamista, kunnes jänis kipitti tiehensä. Se oli yksi pieni hetki, kun todistin heinikossa kahisevan.
Sitten tuli hiljaista. Yksi pieni taianomainen hetki usvaisessa pellolla. Mutta maailma ei ollut hiljainen. Puunlehdet kahisivat pihlajassa, liikautin hieman jalkaani ja kivi kolahti, tuuli liikutti usvan seassa osittain piiloon jäänyttä peltoa. Huokaukseni sekoittui hengityksen kanssa osaksi ympäristöä ja sen taianomaisuutta.
Hetki oli pysähdyksen arvoinen.
Mutta jokin hiipi sisälleni. Se tuntui aluksi pieneltä pisaralta, kunnes se kylmäsi kunnolla jäisen kylvyn lailla.
En tiedä mitä minun pitäisi tuntea. Olisinko onnellinen kun sain todistaa tämän hetken vai olisinko surullinen kun olin jättänyt todistamatta näitä aiemmin?
Taisin antaa pienen pisaran usvan sekaan itsestäni.
Vastaa